Huuto pimeydessä

11.28

Olen ihminen, joka yleensä nukkuu yhtäjaksoisesti 8 tuntia putkeen. Jos unet katkeavat syystä tai toisesta, olen aamulla tokkurainen. Mitä isompi katkos, sitä enemmän tuntuu siltä kuin en olisi nukkunut lainkaan, vaikka nukuttujen tuntien yhteismäärä olisikin kelvollinen. Jostain syystä unen yhtäjatkoisuus tuntuu olevan virkeystasolleni tärkein edellytys. Ja niinpä esimerkiksi tänään on oleminen ollut varsin tahmeaa, kun valvoin reilun tunnin aamuyöllä, silloiset ajatukset olivat kehoa raskaampia. Ovat vieläkin. Tietyt aiheet vaikuttavat edellisillasta aina seuraavaan päivään. Lopputulos on uusi päivä, joka menee kuitenkin jonkinlaisessa edellispäivästä kiinni pitävässä sumussa.

Katson äitini kehystettyä kuvaa ja näkymä on jotenkin pahvinen, epätodellinen. Haen teetä ja katson harvinaisen auringonvalon kultaamia puita ikkunasta. Teen höyry nousee pöydän kulmalle nostetun valokuvan edestä kohti kattoa, sekunnit nakuttavat ohi ja höyry vain nousee. Valokuva muuttuu hetki hetkeltä pahvisemmaksi. Tekisi mieli tarrata kehyksiin, repiä äiti ulos ja halata rintaa vasten. Noina hetkinä olen pikkulapsi, joka epätoivonsa vimmalla tarraa vanhempaan pimeydessä hyvänyön suukkojen jälkeen. Äiti, älä jätä yksin.

Toisinaan ihmiset eivät ymmärrä sitä, miten voi olla yksin ihmisten ympäröimänä. Mutta jokaisella ihmisellä on oma maailmansa, ja yhteinen jokaisen muun läheisensä kanssa, se kahden toisiaan leikkaavan ympyrän yhteisalue. Äitini on poistunut yhteisestä alueestamme, jättänyt minut sinne yksin. Niinpä noina raskaina hetkinä muu maailma pyörii normaalisti ympärilläni, se on täynnä muita läheisiä, mutta silti tunnen raastavaa yksinäisyyttä ja lapsen pimeydenpelkoa. Yhteisalueestamme on tullut kylmä ja kolkko paikka, jossa henki huuruaa ja joka tuntuu loputtoman suurelta. Siellä ääneni katoaa pimeyteen, eikä äiti huutojani enää kuule.

Ehkä ajan myötä se maailmojemme leikkausalue häviää, kutistuu ja kutistuu, kunnes on enää olemassa vain oma maailmani ja muiden läheisteni kanssa jaetut yhteisalueet. Ehkä se on surutyön luonne. Kun suremiset on surtu, jäljellä on vain omassa maailmassa koettu muisto yhteisestä, eikä muisto tee kipeää kuten se elämän aikainen ja jonkin aikaa kuoleman jälkeen jäljellä oleva, konkreettinen yhteinen maailma. Ehkä se kutistumisprosessi on se, mikä tekee kipeää. Luopuminen on vaikeaa, niin ihmisestä kuin yhteisestä kokemusmaailmasta, joka ei voi enää koskaan uusiutua, enää muuttua miksikään.

Tänään olisi täydellinen kirjoituspäivä. Ei kiirettä, kultaa puissa ja miellyttävän pyöreää teetä kielen päällä. Mutta päivän ja muistojen paino voi olla liian raskas. Täytyy katsoa, josko olo olisi iltapäivällä inhimillisempi.

Vähemmän pimeänpelkoinen.

2 kommenttia