Tunnelmia

Pari viikkoa sitten:

Tämä viikko on ollut vaikea, repaleinen. Päivät ovat toistensa kopioita ulkoisesti, mutta sisäisesti olo on ollut kuin aallokko, joka on välillä raivonnut, välillä ollut aivan liikkumaton. Väsyttää kovasti, ei huvita.

Olen kuitenkin kirjoittamisen saralla saanut jonkinlaista otetta. Kirjoitin eilen kolme liuskaa. Makasin illalla pimeässä makuuhuoneessa, kuuntelin aidostikin hieman peloissani ulkona raivoavaa myrskyä ja tajusin yhtäkkiä, että olen vapaa tekemään tekstilläni mitä tahansa, voin kehittää juonenkäänteitä miten haluan, missä järjestyksessä haluan, eikä niitä tarvitse arvioida "toimivuuden" tai "loogisuuden" näkökulmista lainkaan - jos haluan vaikka, että dekkarin keskelle tulee yhtäkkiä  täysin tyhjästä sirkus, sellaisen voin sinne tehdä, istuttaa tarinaan nauravan norsun, mustikan joka puhuu, en ole vastuussa kenellekään, en velkaa jollekin potentiaaliselle lukijalle, että luomisvaiheessakin jo tässä olisi mitään järkeä.

Kuulostaa varmasti itsestään selvältä. Ei se ole. Joskus tuntuu, että olen kirjoittajana jotenkin rikki.


Tänään:

On sunnuntai. Poimin käteeni hyllyssä koronalomalla lekottelevan traveler's notebookin, joka tavallisina aikoina asustaa käsilaukussani ja kulkee mukanani kaikkialle. Muistin yhtäkkiä hyvin, miltä tuntui istuutua kahvilaan lounaalle, ottaa muistiinpanot esille ja kirjoittaa, antaa kahvin ja ruoan jäähtyä, ennen kuin muisti taas niiden olemassa olon. Viimeisin kerta on painunut muistoihini erityisesti, sillä olin alkanut virnistellä itsekseni, nostin katseeni ja huomasin, että minua vastapäätä olevassa pöydässä istunut henkilö katsoi minua. Tukahdutin hymyni nolona ja palasin takaisin sivujeni pariin enkä uskaltanut nostaa katsettani pitkään aikaan.

Vaikka eihän hymyilemisessä pitäisi mitään noloa olla.

Katson muistiinpanovälineistöäni ja tunnen ehkä ensimmäistä kertaa epidemian aikana sydäntä puristavaa harmistusta siitä, että en saa lähteä kahvilaan. Tilaan lähes aina sen saman juoman ja tunnen maun nyt hyvin elävästi kielelläni.

Arki on muuten varsin samanlaista kuin aina. Väsymys on tosin jäänyt päälle. Ei ehkä samanlaisena lisääntyneestä valon määrästä seuranneena hyökyaaltona kuin pari viikkoa sitten, mutta työpäiviin on liittynyt stressiä ja kiireen tuntua, ja olisin voinut eilen itkeä helpotuksesta, kun pääsin ensimmäistä kertaa viikkoon viettämään täyttä vapaapäivää.

Siksi tämä aamu on ehkä ollut niin nihkeä ja kapinoiva: tälle päivälle olisi paljon puuhaa, mutta koitan varastaa jonkin hetken kirjoittamiselle. Ja saatan laittaa taustalle pyörimään Call Me By Your Name -elokuvan. Sen melankolian ja Italian helteisen kesän. Tai vähintäänkin toistan tätä fanivideota, uudelleen ja uudelleen, tässä on kirjan äänikirjaversiosta lainauksia, jotka kuljettavat videota eteenpäin, ja tämä on nyt jotenkin niin kaikki, tämä video, tunnelma ja kirjailija André Acimanin sanat, jotka Armie Hammer on lukenut äänikirjaksi.


Kommentit