Ajatusten virtaa. Tai jotain.

On hyvin jännä tunne, kun asiat loksahtavat kohdalleen vuosien junnaamisen jälkeen. Loin teini-ikäisenä hahmokartan. Tutustuin sen yli sataan jäseneen, toisiin tietenkin paremmin kuin toisiin, mutta kaikilla heillä oli nimet, syntymä- ja kuolinajat, sekä pääpiirteiset elämän tarkoitukset. Luulin kirjoittavani tarinaa x, mutta huomasin pian, ettei tarina toimisi sellaisenaan. Osallistuin sillä ensimmäiseen NaNoWriMooni ja luovutin noin 30 000 sanan kohdalla. Ei pelittänyt, ei. Vuosia olen yrittänyt aina tarinan ja sen jäsenet muistaessani ratkoa heidän mysteeriään - mikään idea ei kuitenkaan toiminut. Kunnes, viimein, katselin eräänä puoliaurinkoisena huhtikuun päivänä sohvalta anopin olohuoneen seinällä olevaa omenapuu- ja puutalopainotteista taulua ja jokin muljahti. En ymmärrä miksi, sillä ajattelin ensin pääprojektiani ja kuvan yhteyttä siihen. Mutta sitten se iski. Ratkaisu. Hymyilen. En ole valmis tähän projektiin vielä, mutta se ei haittaa. Tulee ensin muita. Tarvitsee tulla....

En ole koskenut pääprojektini tiedostoon sen jälkeen, kun löysin kadotetut sivut. Lamaannus kai vain iski. Nyt olen pikkuhiljaa palailemassa sen pariin ja olen etsinyt mielessäni paikkaa uudelle luvulle, jota tarina ja varsinkin hahmot kaipaavat. Ko. luvun näkökulman valinta on tosin ongelmallinen: tämä luku on osoitus siitä, että henkilöhahmoista syntyvät vaikutelmat riippuvat todella paljon siitä, kenen näkökulmasta tapahtumat nähdään. Kaikista viattomin veljeksistä, mukavin ja kunnollisin, on paljastumassa negatiivisemmaksi kuin olin alunperin ajatellutkaan. Taidan ihan vain siksi tarttua hänen näkökulmaansa tässä tapauksessa - hahmosta tulee rikkaampi näiden säröjen myötä. Suunnittelutyötä tosin hidastavat eniten maallisemmat ongelmat, kuten työt, pro gradun loppuhionta, sekä ylipäätään viivyttely. Ja se, että olen jälleen kerran kohdannut huomiotani puoleensa repivän tarinaidean. Päähenkilöt piirtyivät mieleeni välittömästi, heidän perheensä ja taustansa, sekä tilanteet, joist...