Haastaja

22.24

On hyvin jännä tunne, kun asiat loksahtavat kohdalleen vuosien junnaamisen jälkeen. Loin teini-ikäisenä hahmokartan. Tutustuin sen yli sataan jäseneen, toisiin tietenkin paremmin kuin toisiin, mutta kaikilla heillä oli nimet, syntymä- ja kuolinajat, sekä pääpiirteiset elämän tarkoitukset. Luulin kirjoittavani tarinaa x, mutta huomasin pian, ettei tarina toimisi sellaisenaan. Osallistuin sillä ensimmäiseen NaNoWriMooni ja luovutin noin 30 000 sanan kohdalla. Ei pelittänyt, ei. Vuosia olen yrittänyt aina tarinan ja sen jäsenet muistaessani ratkoa heidän mysteeriään - mikään idea ei kuitenkaan toiminut.

Kunnes, viimein, katselin eräänä puoliaurinkoisena huhtikuun päivänä sohvalta anopin olohuoneen seinällä olevaa omenapuu- ja puutalopainotteista taulua ja jokin muljahti. En ymmärrä miksi, sillä ajattelin ensin pääprojektiani ja kuvan yhteyttä siihen. Mutta sitten se iski. Ratkaisu.

Hymyilen. En ole valmis tähän projektiin vielä, mutta se ei haittaa. Tulee ensin muita. Tarvitsee tulla. Mutta idea muhii. Se sykkii. Se hengittää. Se venyttelee nautinnollisesti pitkän horroksen jälkeen ja kiehnää kevyesti jalkaa kuin aamiaista toivova kissa. Silitän sitä ja minäkin kehrään. Meillä ei ole minnekään kiire. Meillä on toisemme, vielä pitkään. Lohdullinen ajatus. Kerrankin en ole malttamaton.

Avaan pääprojektini tiedoston. Pitäisi viimeistellä gradua ennen kansitusta, voisin suunnitella muita projekteja, pitää lukuillan, nauraa Roald Dahlin omaelämänkerralle. Voisin suunnitella tulevaa, murehtia ja stressata siitä tai harmitella mönkään mennyttä kylpyhuoneremontin suihkusijoittelua. Sen sijaan laitan pari pääprojektilleni tärkeää kappaletta soimaan ja tuijotan sanoja edessäni. Minä olen ne kirjoittanut. Minä. Nuo henkilöt ovat elossa minun ansiostani, minun takiani, minun puolestani. Niin kovin elossa.

Haastajaprojekti voi odottaa.

2 kommenttia

  1. Samanlaisten tunteiden kanssa olen kamppaillut 9E:n parissa. Vielä en ole valmis. Enkä yhteenkään niistä melkein kymmenosaisista sarjoista, joita olen kaavaillut vuosien varrella. Mielenkiintoista miten tietyt projektit vain kypsyvät mielessä ajan kanssa. Nyt on hyvä keskittyä yhteen.

    Omalla tahdilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, jotkut projektit tuntuvat vaativan aikaa kypsyä. Johtunee myös siitä, mitä kirjoittaja tekstiltään haluaa - jonkun tietynlaisen sävyn tai tunnelman luomiseen voi kulua aikaa, jotta on itse kypsä tuottamaan sellaisen kirjan kuin oli jo aikaisemmin halunnut. Itse kamppailen pääprojektini kanssa nimenomaan tällä osastolla: voisin sutaista kirjan kasaan milloin tahansa, nopeallakin tahdilla sillä lukukohtaiset suunnitelmat ovat valmiina, mutta kirjasta ei tulisi sellaista kuin haluaisin. Haluan panostaa erityisesti lukijan tunnesiteeseen hahmoihin. Tunnesiteen edellytysten luominen vaatii vain sulateltua ja valmiiksi pureksittua tarkkuutta: mitä paljastan ja missä kohtaa, näytänkö tuon, tämän vai jonkun muun kohdan hahmojen elämästä. Otan aikani. Projekti taisi alkaa jo vuonna 2013 vai 2012, eikä loppua näy. Tällä hetkellä se ei haittaa.

      Onnea matkaan 9E:n parissa! Haluan uskoa, että kirjasta tulee parempi, kun kirjailija on sen synnyttämiseenkin valmis. Seurailen mielenkiinnolla projektiesi etenemistä.

      Poista