Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Sieltä se jostain hulmahti kehon läpi. Tarmo. Autuas lämmin tuuli, joka nostatti pinnalle ajatuksen siitä, että haluan ja aion tänään suunnitella kohtauksen, jota kuukausi-pari sitten yritin, mutta jonka kohdalla luovutin heti, koska ei siitä muka tulisi koskaan mitään. Nyt olo on aivan toinen; kohtaus onkin positiivinen, luovuutta kysyvä haaste. Aloitin suunnittelemisen. Avasin tiedoston ja hetkeä myöhemmin sanoja alkoi virrata. Mutta ei suunnittelusanoja, vaan suoraan dialogia. Hymyilen, naputtelen, melkein naurattaa. Mikä tässä on ollut muka niin vaikeaa viime aikoina? Aina tästä huolestuu, hiljaisuudesta, mutta sitten käy näin, kerta toisensa jälkeen itseään toistavissa sykleissä. Se on lohdullista. Kuin vihreät ruohonkorret, jotka joka kevät puskevat itsensä esille ruskean merestä, vaikka jonkin aikaa tuntuukin, ettei kuolleesta maasta voi kasvaa enää koskaan mitään. Sitten jostain ne aina ilmestyvät. Ruohonkorret ja perhoset.

Jälleen on kuukausi vierähtänyt, eikä sanoja ole syntynyt tässä välissä lainkaan. En ole edes yrittänyt. Ei ole tehnyt mielikään. Olen puuhannut muuta, paljon käsitöitä, maalaamista, jne. Vasta viime päivinä olen alkanut päästä jyvälle siitä, mikä minua on tarinassa kaihertanut, miksi olen ollut siihen epämääräisen tyytymätön, ja voinen välttää todella ison remontin muuttamalla yhtä tiettyä osiota. Tai se on ainakin tällä hetkellä paras ratkaisu, katsotaan riittääkö se vaimentamaan takaraivossani jäytävän tunteen. Toki vielä pitäisi miettiä, miten muutoksen oikein taituroin, onko ideani edes käyttökelpoinen vai pitääkö kehittää jotain muuta: keksin valitettavasti useita muita muutoksia, joita ideani varmasti synnyttäisi, jos päädyn potkaisemaan sen ensimmäisen dominon kumoon.  En taida olla vielä valmis siihen: sen sijaan, että kävisin innoissani Scapplen kimppuun ja ideoisin muutosketjuvaihtoehtoja, huokailututtaa, laitan teeveden lämpiämään ja huokailen lisää. Mutta vaikka on tu...