Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Potentiaali pelottaa. Julia Cameron sanoi, että muurin alta tulee kaivautua, ei yrittää yli. Suljen silmät, sukellan, noukin pohjalta ja sirottelen kourallisia sivuun. Hymyilen oivalluksille, ne ovat kuin helmiä, mutta sitten on suljettava taas silmät kun niitä kirvelee. Kaivettava tietä toiselle puolelle kivin ja simpukankuorin, sokkona, käsituntumalla. Älä mokaa tätä , kuiskaan itselleni mielessäni vahingossa, sitten vaiennan äänet ja korvaan toisilla. Musiikilla. Kellun aallokossa, vedän henkeä. Mitä enemmän hymyilyttää, sitä korkeammalle muuri tuntuu ehtivän kohti taivasta. Pitää taas mennä. Kaivaa, ennen kuin happi loppuu.

Kirjoittamisaikaa olisi nyt paljon. En ole pystynyt hyödyntämään sitä ihan omaa syytäni, ajatuksia on ollut vaikea suitsia yhteen ja samaan suuntaan, ja mitä paremmaksi suunnitelmani miellän sitä enemmän on suorituspaineita, mutta tänään, tänään otin langanpäästä kiinni ja lähdin kerimään vyötettä. Kohtauksen alku ja loppu, keskikohta jäi vielä muhimaan, mutta 666 sanaa kuitenkin. Ja pidätin huomaamattani henkeäni lukiessani tekstin uudelleen. Huomenna toivottavasti uudestaan. Veteen astuminen pelottaa, mutta itse sukeltaminen on mukavaa.