No niin, pojat

0.18

Tässähän alkaa olla jo tekemisen meininkiä paikoitellen! En edelleenkään jaksa ihan vielä uskoa mitaleihin, olen skeptinen tai korkeintaan erittäin varovaisen toiveikas, sillä nähtiin tässäkin pelissä miten purjeisiin pojat joutuvat heti, kun itseluottamus vähänkin vavahtaa - ja vavahtaa muuten aika vähästä ja aika paljon - mutta Ihmemies ja hyvät yksilösuoritukset pelastivat päivän ja Leijonien maineen, vaikka toisessa erässä tosiaan sohlattiin oikein urakalla. Mutta lopputulos on pääasia, tästä itseluottamusta taas veljille lisää! Nyt sitten Tsekkiä kaatamaan hampaat irvessä lauantaina, ja kun vielä saisivat pysymään pakan kasassa tappiollakin, ettei housut noin pahasti tippuisi nilkkoihin uhan alla, niin avot, pronssia pojille! Onneksi olivat Erkan mukaan miehet jo itsekin pukuhuoneessa puhuneet toisiinsa intoa sen aika karmaisevan toisen erän jälkeen kolmoserään mentäessä, ote oli taas jo ihan toinen. Pojilla taitaa olla sama vika kuin minulla auton kanssa: autoillessa minäkin itseluottamuksen karistua arastelen kuin ajaisin jarrutonta kulkuneuvoa, mutta itseluottamuksen saatuani taas takaisin pärjään ihan toisella tavalla eikä mielessä kiertele järjettömät uumoilut kuolonkolarista, jota tuskin koskaan kuitenkaan tulee - minä vain itse olen yhtäkkiä hyvin tietoinen silloin jokaisesta mummosta, jonka voisin rollaattoreineen jyrätä jos tapahtuisi asiat x ja y hetkellä t.

Ja niin, niille jotka eivät asiaa tiedä (eli luultavasti 99,99% teistä), niin minä hankin siis ajokorttini vasta kolmisen vuotta takaperin ja olen päässyt ajamaan vain muutamaan otteeseen sen jälkeen --> ei ole siis se kokemuksen tuoma ajajan itsevarmuus vielä ihan hanskassa ajoittain - vaikka en ole vielä pahemmin töpeksinytkään, niin traumat ovat jääneet itsestänikin riippumattomista huhheijaa-säikähdyksistä, kuten peuran kohtaamisesta (near miss). Saan itsevarmuuteni takaisin vähitellen aina ratin taakse taas päädyttyäni, mutta se yleensä vaatii sen pari reissua, jotka toimivat varmistuksena siitä, että vain kuvittelen kauhuskenaariot enkä ole oikeasti niitä mummoja keilaamassa. Tässä alkuvaiheessa teini-iän huolettomuudesta olisi luultavasti jopa hyötyä - näin "vanhuksena" keltanokkana sitä tuppaa ottamaan liikennevastuullisuuden ehkä vähän turhankin tarkasti ja pelättyä syyttä suotta.

Varmimmillani olin kuskina ironisesti juuri ennen inssiä ja heti sen jälkeen, kun olin pari kolme kuukautta autokoulussa autoa käsitellyt ainakin kerran viikkoon.

Eipä sen jälkeen ole taidettu muuten taskuun parkkeeratakaan, hehheh (help me).

Henk. koht. anekdootista toiseen, eipä illan kiekkomittelöä seuratessa, tv-ruudulle kiljuessa ja naapureiden kanssa kilpaa taputellessa tullut kyllä pahemmin tenttikirjaa vilkuiltua. Noh, ehkä se tästä. Onneksi on taas taistelu muistikapasiteettini kanssa vasta alkuiltapäivästä, joten aamulla ehtii vielä hyvin kirjaa tavata (mattimyöhäinen, minäkö?). Ainoa oikeasti huolestuttava aspekti on se mahdollisuus, että joutuisin selostamaan filosofi David Humen mietintöjä kauneudesta ja taiteesta - siinä nimittäin kaveri, joka teki asioista ongelmia! Herran pieksut mitkä kategorioinnit ja termistön kehittelyt asiaan, jonka luulisi olleen kuitenkin suhteellisen ongelmaton jo pyöritellä varsinkin jo tuohon maailmanaikaan (1700-luvulla) ainakin tenttikirjasta saamani käsityksen mukaan.... Ja ei, en tietenkään kiistele kenenkään sellaisen kanssa, joka haluaa syntyjä syviä pohdiskella huvikseen, vielä nykyäänkin voidaan käsitteiden määritelmiä avata ja laittaa uuteen uskoon lähes rajattomasti, mutta täytyy miehellä olla ollut suhteellisen paljon vapaa-aikaa kuitenkin, jos vuosisatoja myöhemmin lukija karjaisee tuskastuneena kirjalle jotakin painokelvotonta ja miettii, mitä pahaa on elämänsä aikana tehnyt joutuessaan näitä opettelemaan nyt ulkoa.

Filosofia ei ole koskaan ollut lempiaineeni: pidän siitä teoriassa mutta tuskastun hyvin nopeasti käytännössä. Ironisesti oli kuitenkin lukiossa yksi niistä harvoista aineista, joista sain kympin todistukseen. Kukin tehköön tästä päätelmänsä.

Noh. Jos jätetään pienet kärjistelyt sikseen, niin kyllä minä todellisuudessa pidän jopa tämän kirjan kahlaamisesta, ei siinä mitään: kuten olen vihjaillut pitkin tätä viikkoa, sieltä löytyy oikeasti mielenkiintoisiakin juttuja ja yksi kirjan ongelmista on siinä, miten joudun jatkuvasti pysähtymään viedäkseni omaa aivoriiheäni pidemmälle. Tulen varmasti teillekin tarjoilemaan näitten aivojumppien tuloksista esseen poikasta jossakin kohtaa (halusitte tahi ette), sillä löysin kirjoituksista rinnastuksia tarinankerronnan maailmaan ja vähän muuallekin. Mutta tietynlainen "turha" käsitteiden pyörittely turhauttaa ja ottaa jo kupoliin, kun se menee äärimmäisyyteen asti ja niin, ettei minulla ole kolme kertaa sivun luettuani vieläkään toivoa muistaa sivulla esitettyjä ydinasioita, koska niissä ei yksinkertaisesti ole enää mitään järjen hiventäkään käytännön tiedon hävittyä jonnekin toinen toistaan käsittämättömämpien ylä- ja alakategorioiden syövereihin. Tekisi mieli antaa esimerkki eräistäkin arvojen ja niiden toteuttamisen/aistimisen/tajuamisen lokeroimisista, mutta en - yllätys yllätys - muista niitä enää. Todetaan nyt vain vielä uudemman kerran, että jollakulla oli liikaa vapaa-aikaa käsissään tai vaihtoehtoisesti ongelmia siellä, missä niitä ei oikeasti ollut.

Vaikka esimerkiksi kumiankan funktio raavituttaisikin päätä, niin en tiedä kannattaako siitä kuitenkaan yöuniaan menettää. Ankka ammeeseen tai roskiin!

Olen taas aika kärkevällä tuulella tänään...

Vaan apropoo, ongelmista puheenollen, tarrataas taas kiinni blogini pääaiheeseen! Sain eilen jälleen  inspiraatiota pääprojektini työstämiseen, mutta koska on pitänyt raapia yhä harmaantuvaa ja harventuvaa päätä milloin lätkän ja milloin näiden teoreetikoiden äärellä, en ole vielä tehnyt käytännössä asialle mitään. Tuntuu kuitenkin, että olen jo lähellä ratkaisua, lähellä muutosta, joka ehkä olisi muutenkin tarvinnut juonen loppupäähän tehdä, mutta jonka vielä tässä vaiheessa ainakin uskon olevan vähintään parannus, jossei nyt välttämätön edellytys käsikirjoituksen menestykselle.

Tai siis tätä mieltä tulen olemaan siihen asti, kunnes pääsen itse asiassa varsinaiseen toteutusvaiheeseen - silloin nimittäin joudun kirjoittamaan taas uusiksi luvun, jonka sain viime kierroksella muka jo täydelliseen muotoonsa. Nyt olen heittämässä taivaan tuuliin sen vaivannäön ja innovaation, ja aijai kuinka riepoo jo valmiiksi. Mutta noh, näin on tehtävä. Kuten tuli eilen hehkutettua aivan toisen aiheen tiimoilta: storytelling must always come first. Hahmot ja lukijat varsinkin jaksavat kyllä ottaa sen mitä annetaan, tulkoon tarinan taholta millaista ratkaisua sitten tahansa - se mitä tarvitsee tehdä, tehdään. Joku rakastettu hahmo saattaa saada siinä sivussa ainakin kuvainnollisesti siipeensä, mutta joskus tarina sitä yksinkertaisesti vaatii.

Jonkun pitää saada se lyhin tikku, olipa se sitten se hahmo tai vain kirjoittajan ego. Tällä kertaa taitaa kallistua minun puolelleni: valmistaudun jo henkisesti siihen, kun pitää copypastettaa se entinen niin hyvä luku deleted scenes -tiedoston puolelle... Kyynel.

0 kommenttia