Nuortenkirjallisuudesta, vähän kautta rantain

16.10

Pahoittelen jo valmiiksi sitä, jos eksyn aiheesta tai käsittelen asioita pitkästi ja sekavasti. Ajatuksia on tänään vaikeaa hallita. Saattaa johtua siitä, että valvoin koko yön ja heräsin puhelinsoittoon kymmeneltä mentyäni vain neljää tuntia aiemmin nukkumaan. Puhelu toi onneksi miellyttäviä uutisia, joten en voinut olla herätyksestä muuta kuin kiitollinen. Nyt päänsärky sen sijaan vaivaa ja olo on tokkurainen, huomenna pitää olla skarppina ja yöllä nukkua hyvin, joten en uskalla ottaa päiväunia. Sen sijaan keitän kahvit, yritän hengitellä rauhallisesti ja olla panikoimatta, vaikka paineet huomiselle suoriutumiselle ja tämän päivän valmistautumiselle ovat kovat.

Haen tukea ja apua, uusia ajatusratoja, aiheesta, joka aina saa minut pysymään kanssaan ja jonka parissa unohdan yleensä aika tehokkaasti kaiken ulkopuolisen elämän kohinan. Tarvitseeko sitä edes sanoa? Kirjoittaminenpa tietenkin.

Luin viime yönä pitkästä aikaa nuortenkirjaa. Itse asiassa ensimmäistä kertaa vuosiin saatuani toissapäivänä siihen hyvän kipinän. En häpeä myöntää, että tämä viimeöinen, kyseessä oleva kirja oli teini-iän suosikkini - Twilight. Olin vieläpä uhkarohkea ja tartuin suomennokseen, luinhan sen aikoinaan ensimmäisenä ja rakastuin, ennen kuin tutustuin englanninkieliseen ja totesin, että alkuperäiskielinen versio on kuitenkin aina alkuperäisversio mitä tulee henkilöistä saatuihin mielikuviin. Tai ehkä englanti on tuttuudestaan huolimatta kuitenkin aina vieras kieli, joka peittää aina enemmän rosoisuuksia kuin se, jos kirjan lukisi omalla äidinkielellä. Ei sillä, kuten myöhemmin tulen ilmaisemaan, en rosoisuuksiin tämän kirjan kohdalla kyllä törmännyt. Enkä väitä tätä kyseessä olevaa suomennostakaan huonoksi (toisin kuin seuraavien osien käännöksiä, hrrr, pahoittelut vain kääntäjälle, mutta hrr), vaikka kesken lukemisen pohdinkin, pitäisikö sittenkin tarttua taas alkuperäisteokseen: se toimii hyvin omana kirjanaan, enkä muista silloin teini-iässä kiinnittäneeni pätkääkään huomiota mihinkään muuhun kuin itse lukemiseen. Nyt näin pitkän ajan jälkeen - ja varsinkin kun huomioidaan, miten luin kirjan englanninkielisenä versiona monta kertaa suomennoksen ensimmäisen lukukerran jälkeen - hahmot tuntuivat kuitenkin vierailta, enkä enää yhdistänyt heitä mielikuviin, jotka minulla oli heistä aiemmin. Tähän voi olla monia selityksiä: olen vanhentunut rutkasti sitten viime lukukerran, olen nähnyt elokuvat, ja olen tosiaan lukenut pääasiassa vain Twilightia enkä nimenomaan Houkutusta. Olen ehkä kasvanut kirjasta jo ulos: nyt Edwardin kauneuden hehkuttaminen meni jo vähän yli ja siirappi oli vähällä turruttaa kielen - kirjan ominaisuus, jota en teini-iässä muistaakseni pahemmin kummastellut. Sen sijaan väitän edelleenkin, että kirjassa on selittämätöntä taikaa ja sähköisyyttä - vaikka tiedostankin näin aikuisena, millaisen naiskuvan kirja ehkä antaa (ei sillä, kuten monet muutkin sitä ennen ovat kirjallisuuden historiassa antaneet?), miten päähenkilöiden tunteidensa jatkuva ilmaiseminen menee jo överiksi määrässään, jne... Siitä huolimatta... Kyllä. Rakastan kirjaa vieläkin. En tietenkään samalla tavalla, mutta kyllä se näköjään vielä näin vuosienkin jälkeen tuottaa vatsaan samanlaiset kutkutukset ja hykertelen riemuissani, kun Edward koettelee rajojaan siinä, miten vahvasti uskaltaa tyttöystäväänsä suudella. Typerää, lapsellisen riemukasta! Mutta ei voi mitään - väitän edelleenkin, että Twilight, sarjan ensimmäinen osa, on ihan hyvä (muista osista ei sitten puhutakaan enää...). Ja jos kuorittaisiin nuo ylisiirappisuudet pois, se olisi hyvä ellei jopa tosi hyvä. Rakkauteni kumpuaa siitä kirjan taiasta, huumorista, ehkä myös nostalgiasta.

Yritin löytää siitä jopa kielellisiä puutteita, joista Meyeria on nettifoorumeilla joskus haukuttu, mutta en ainakaan itse kokenut kirjoitusta huonoksi - päinvastoin, mielestäni Meyerin tyyli on aikalailla ideaali tälle kirjalle. Ja jos rehellisiä ollaan, en myöskään jaksaisi oikein ymmärtää ihmisten valituksia Bellastakaan päähenkilönä - jos kirjallisuuden olisi tarkoitus tarjota vain hyviä roolimalleja tai vain tietynlaisia sankarittaria, olisi kirjallisuuden kenttä todella rajallinen. Bellassa on puutteensa. Bella on välillä ärsyttävä - mutta ymmärrän silti hyvin, miksi Twilight sai sellaisen suosion kuin se sai. Miksei kirjasta saisi nauttia rauhassa? Jos kirjaa voi lukea viihtyäkseen, niin eikö voitaisi silloin vain viihtyä ja jättää ryppyotsaiset hahmo- ja nuorisovaikutusten analyysit kirjallisuustieteen laitokselle ja murehtia sitten siellä sitä, miten kamalaa on, kun on joku Bellan kaltainen ihminen olemassa nuortenkirjallisuuden kentässä? Tuntuu, että Twilight kuuluu melkein samaan kategoriaan jo uskonnon kanssa mitä tulee ihmisten mielipiteiden jakautumiseen: kaikilla tuntuu olevan asiasta mielipide, olipa sitä omaa käytännön kokemusta asiasta itsellä tai ei - ja mielipiteiden perusteella ihmiset jaetaan hyvinkin nopeasti stereotypioiden runnelemiin lokeroihin. Onneksi pesin käteni netin Twilight-väittelyistä heti alkuunsa jo silloin teini-iässä, kun Twilightin vasta-aalto puhkesi... Olisi mennyt varmasti lukunautinto pilalle ihan vain siksi, koska yhtäkkiä kirjaa ei saisikaan ottaa enää vain pelkkänä kirjana, jonka parissa viihtyä - ja jos viihtyy, on selvästi huonomakuinen teini. Huoh.

Sanon siis, että näin aikuisena kirjan suomennoksen uudelleen lukeneena näen kirjan nyt uusin silmin ja osaan nähdä paremmin sen puutteet, enkä enää niele yhtä ihastuneena ja varauksettomasti pääpariskunnan välejä, saatika sitten heidän välisiä kilpailuja siitä, kumpi pitää toisesta enemmän ja dramaattisemmin. Sillä onhan se ylimitoitettua. Mutta pystyn silti näkemään - ja tuntemaan - miksi teini-ikäinen Satsu piti tästä ensimmäisestä kirjasta niin valtavasti. Ja kehtaan sanoa vieläkin, että vaikka se ei enää tietenkään ole lempikirjani, en siltikään suostu ottamaan sitä alas teini-ikäni lempikirjan jalustalta, enkä myöskään epäröi tunnustaa, että pidin kirjaa yhä viihdyttävänä ja huumorintajuisena  ja suurinta osaa hahmoista kiehtovina.

Tehkää tästä kukin johtopäätöksenne. Voin kumota kuitenkin heti niistä räikeimmät, kuten sen, että lukisin illat pitkät Harlekiineja tai ihannoisin miehiä, jotka ovat kontrolloivia ja suoranaisia stalkkereita - ja niin, en ole myöskään aivoton teinipimu, vaan jo hyvinkin yli 20-vuotias korkeakoulututkinnonkin jo suorittanut immeinen. Nainen toki, mutta noh, enpä usko, että Meyerin kustantaja oli varsinaisesti kirjaa pojille markkinoinutkaan...

Twilight on hyvä aasinsilta aiheeseen, joka on ollut pohdinnan alla viimeiset pari päivää - Millainen olisi täydellinen nuortenkirja? Tarkastelin taas Otavan kirjoituskilpailun ohjeistusta ja mietin, sopiiko päässäni jo valmiiksi pyörivä idea kilpailumateriaaliksi. Olisi aika huikeaa päästä käyttämään se viimein: idea syntyi joskus viime vuosikymmenen puolivälin tienoilla. Mutta hengittelen rauhassa, pyörittelen ajatuksia päässäni, rakennan mielikuvia. Luultavasti lähiaikoina tartun uusiin nuortenkirjoihin, ihan vain jotta pääsen näkemään, millaista ko. kirjallisuus on todella nykyään ja haluanko pysyä sen raameissa, vai tavoittelenko kenties jotain muuta. En niinkään tarkoita tarinan aihetta tms, enhän ole kuitenkaan lähdössä räätälöimään mitään ideaa vain kisaa ajatellen, mutta haluan nähdä, millä tavalla nuortenkirjallisuus nykyään käsittelee teemojaan ja millaisia asioita nykyään pidetään pinnalla. Uskoakseni nykyään paranormaali romanssi ja moderniin aikaan sekoitetut fantasiaelementit ovat suosiossa, ja aiheita voidaan käsitellä rajustikin, pyrkien realistiseen nuorten näkökulmasta nähtyyn kokemukseen, jossa asiat esitetään juuri sellaisina kuin ne ovatkin. Tietenkin vain joissakin kirjoissa, eiväthän kaikki nuortenkirjat ole yksiselitteisesti vain johonkin genreen kuuluvia koskaan, vaikka jokin genre olisikin suosittu - tämä on puhtaasti vain saamani kärjistetty mielikuva, kun olen selaillut kirjablogeja ja Goodreads-sivuston suosituksia (enkä siis väitä, etteikö realistisessa kuvauksessa olisi mustan ja valkoisen välissä harmaan sävyjä nykyäänkin) sekoitettuna siihen, mihin voisin kuvitella asian olevan kehittymässä. Mutta ymmärtääkseni nuortenkirjoihinkin halutaan tuoda nykyään jo sitä ns. tosielämän realismia vastapainoksi fantastisille elementeille tai vanhoilliseksikin ehkä koetulle pumpuliin kietomiselle, jossa nuorten elämä näytetään aika säädyllisenä (tulee mieleen aikaisempien vuosikymmenten nuortenkirjat, pitämäni Laura-sarjan kirjoissa esimerkiksi en muista pahemmin nuorten kännäämistä nähneeni ainakaan esitettynä sellaisena kuin miten se nykyään ehkä tehdään?). Ehkäpä kaipuu realismiin kumpuaa myös siitä, että nykyään näytetään tunnustettavan hyvinkin selkeästi se tosiasia, että ei ole vain aikuisia ja lapsia, vaan lasten- ja aikuistenkirjallisuuden välille mahtuvat nuoret ja vielä nuoret aikuisetkin - nykykirjailija ehkä markkinoi kirjaansa jo tarkemmin tietylle ikäryhmälle, jolloin kirjojen kirjoittamiseenkin tai ainakin viimeistään markkinointiin tulee vähän samantapaisia pohdintoja kuin elokuvien K-merkintöjen kanssa? Siten sisältökin ja esitystapa menee ehkä uuden, edellämainitun kaltaisen harkintaprosessin lävitse.

Realistisuus nuortenkirjoissa herättää minussa kovin ristiriitaisia tuntemuksia: toisaalta kannatan kirjallisuuden avoimmuutta, ja esimerkiksi puhekielisyys dialogissa tuntuu virkistävältä, mutta toisaalta kavahdan ajatusta mahdollisesta inhorealistisuudesta, siitä, että nuorillekin iskettäisiin silmille mielikuvia raadollisesti ja yksityiskohtia pimittämättä, pakottaen näkemään kaikki detaljit, jotka nuori voisi omalla mielikuvituksellaan täydentää halutessaan itse. Olipa kyse nyt sitten väkivallasta tai seksistä tai mistä tahansa vähän herkemmästä aiheesta. Ei sillä, tämä pätee tietenkin myös aikuisiin, mutta varsinkin nuorten kohdalla itse suosisin armonantoa, vähän väljempää kuvausta, joka antaisi tilaisuuden lukijalle "varjella" mieltään yksityiskohdilta, jos niin haluaa. Älkää käsittäkö väärin, en haikaile sensuurin perään, rankoista asioista täytyy voida kirjoittaa, mutta inhorealistiset kuvaustavat lyövät ajatuksena rypyn otsalleni. Riippuu luultavasti toki kirjasta ja sen tarkoituksesta - ja ainahan lukija voi jättää kesken, jos on liian järkyttävää kuvausta - mutta minä olen kai maultani suhteellisen hienovarainen. Inhorealistisuus pistää silmiin nimenomaan yksittäisissä kohtauksissa, jotka poikkeavat radikaalisti realistisuuden tasosta muun kirjan kanssa - jos koko kirja on tarkoituksellisesti shokeeraava, niin se on sitten kirjan tyyli, mutta jos vain tiettyjä kohtauksia yhtäkkiä korostetaan shokkihoitomaisesti lukijan mielessä, niin silloin menen mietteliääksi.

En myöskään sano, että nuortenkirjallisuudessa olisi vielä inhorealismia - en toisen käden kokemuksilla nykynuortenkirjallisuudesta voi hirveästi asiasta huudella - mutta leikittelen tässä ajatuksella siitä, mihin realistisuuden kehityskulku voisi johtaa, jos ravisuttaminen olisi sen johtotrendinä. Ja miten itse siihen suhtautuisin silloin.

Oli kyseessä sitten väkivalta, itsensä vahingoittaminen, seksi tai joku muu vastaava aihe, en jotenkaan näe arvoa siinä, että lukija pakotettaisiin näkemään kaikki - nuoret kuitenkin pystyvät kuvittelemaan nämä asiat jo ihan hyvin ilman, että kirjan kautta mielikuvat heille pakotetaan. Tietenkin voisi kysyä, onko siitä "kaiken paljastamisesta" sitten mitään haittaa, jos kerran nuori päätyy omalla täydennyksellään samaan mielikuvaan kuin minkä kirjailija antoi suoralla kuvauksella, mutta mielestäni siinä on kuitenkin vissi ero: on eri asia kuvitella veitsen viiltävän ranne auki kuin että näkisi sen ihan oikeasti käytännössä jokaista veripisaraa ja ääntä ja tuntemusta myöten. Kun kirjoittaa auki jonkun tällaisen kohtauksen, täytyy mielestäni kysyä jo kirjailijankin itseltään, miksi niin tekee - onko tarkoituksena kohahduttaa, vai näyttää jotain, mitä lukija ei ymmärtäisi mahdollisesti muuten tai ei haluaisi tällaista totuutta käsitellä?

Toki, kuten jo asiaan viittasinkin, kirjallisuuden yksi funktio on toisinaan avata ovia ja ihmisten mieliä, antaa tavallaan lupa lukijoille keskustella aiheista, jotka ovat olleet tabuja - jos kerran joku uskaltaa kirjoittaa näin radikaalisti, on siis lukijoillakin oikeus keskustella asiasta julkisesti. Mutta ovatko väkivalta, seksi ja itsetuhoisuus enää, tai ainakaan lähitulevaisuudessa, sellaisia tabuja, joilla täytyy ravistella nuoriso hereille? Ainakaan samalla tavalla kuin joskus vuosikymmen pari sitten? Vai olisiko aika etsiä muita kohahduttamisen aiheita, jotka pitäisi nostattaa avoimelle foorumille kirjallisuuden tukemana? En sano, etteivätkö nämä antamani esimerkit olisi tärkeitä aiheita - tietenkin ovat ja niistä pitäisikin keskustella - mutta toisaalta ajatus siitä, että nykykirjallisuudessa tai ainakin lähitulevaisuudessa kuvattaisiin lähes jokaisessa nuortenkirjassa realistisesti ja itsetarkoituksellisesti esimerkiksi teinien kännikokeiluja, käy jo aika puuduttavaksi. Toki, kuten sanottu, joka kirja on erilainen ja siten käsittelytapansa voi olla hyvinkin osuva ja tuore, ja koska nuoriso varsinkin nykyään harrastaa tällaista, niin olisi ehkä kummallista, jos tämä osa nuorisokulttuuria jätettäisiin yhtäkkiä huomiotta. Mutta kuten sanottu... Ajatuksen tasolla teema jo kyllästyttää. Toivon, että mielikuvani todistuvat vääriksi ja saan vastaani nyt ja tulevaisuudessa paljon uusia nuortenkirjoja, jotka käsittelevät nuorisokulttuuria vähän... vähemmän alleviivaten kuin mitä uskon ja voisin kuvitella niiden tekevän ainakin tulevaisuudessa, mikäli nuortenkirjatrendit seuraavat aikuistenkirjallisuuden malleja ja realismi löisi itseään läpi kaiken fantastisen, yliluonnollisen ja seikkailullisen vastapainona. Millainen on teidän suhtautumisenne realismiin nuortenkirjoissa - sellaisena minä se esiintyy nyt, tai millaisena se voisi parhaimmillaan/pahimmillaan esiintyä?

Tiedän saaneeni kohotettuja kulmia ylläolevalla, mutta ennen kuin ryntäätte täyttämään kommenttilaatikkoni ärtyneillä pohdinnoilla siitä, miten nykyään varsinkin nuorille pitäisi näyttää heidän tapojensa huonot puolet tms. ja miten näitä isoja asioita on käsiteltävä, niin muistakaa että kirjoitan tässä nyt kärjistäen ja tietoisena siitä, että nämä aiheet ovat tärkeitä ja nuorisokulttuurin osana niitä tulee toki nuortenkirjallisuudessa käsitellä - minä tässä esitän vain retorisen mutta julkisen pohdintani muodossa päänsisäisen toiveen siitä, että käsittelymuodot eivät kärsi tai muotoudu trendien virrassa samankaltaisiksi toisiinsa nähden vain siksi, että halutaan olla uskollisia todellisuudelle ja sen kuvaamiselle. Enkä myöskään tosiaan oleta, että vain koska olen lukenut nyt innolla nuortenkirjoista kuvauksia ja arvosteluja ja katsonut, mistä ihmiset Goodreadsissa ovat näyttäneet pitäneen, kaikki uutuusnuortenkirjat olisivat kuin yhdestä muotista tehtyjä, tai olisivat inhorealistisia ja yhdestä muotista tuotettuja vastaavaisuudessakin. Tai että jokainen kirjailija kirjoittaa inhorealistisesti tai vain tietyistä aiheista, että kaikki nuortenkirjat sisältäisivät yliluonnollisia elementtejä tai olisivat muutenkin genreiltään samanlaisia. Ei, tämä ei ollut pointtini. Toki tämä yleismaailmallinen pyörittelyni antaa sen kuvan, mutta tämä on teoriointia - ehkä tiedätte mitä ajoin kuitenkin takaa? Pointtina oli tosiaan herätellä mielipiteitä trendien vaikutuksesta ja siitä, miten ne toivottavasti eivät paitsi yhdenmukaista aihepiireiltään samanlaisia kirjoja samantuntuisiksi tuotoksiksi, tai että esimerkiksi juuri realistisuudessa ei olla menossa nuortenkin kohdalla siihen suuntaan, että hätkähdyttävä realistisuus on sitä ainoaa arvostettavaa realistisuutta. Halusin herätellä ajatuksia siitä, poikkeavatko teillä ja minulla realismin asteelle asetetut normit nuorten ja aikuisten kirjojen välillä. Itsellä näyttäisivät poikkeavan. Ei sillä, olen tosiaan hienovaraisemman lähestymistavan ystävä noin yleensäkin, mutta esim. raiskauksen tarkka kuvaus jäisi kirjailijana varmasti nuortenkirjassa itselläni vain ajatuksen tasolle (lue: tarkka = inhorealistinen/jopa anatominen) - päätyisin luultavasti keskittymään uhrin henkiseen oloon ja tunnekuohuun siinä tilanteessa, en niinkään hyökkäyksen ruumiillisiin aspekteihin, jotka varmasti kuka tahansa pystyy kuvittelemaan itsekin. Enkä rajaisi kuvauksen aihetta sensuurimielessä, "Apua, lapset eivät saa nähdä tällaista!", vaan ihan vain siksi, että uskon lukukokemuksen aiheuttavan halutun kamalan vaikutelman kohtauksesta ihan ilmankin (itseäni ainakin pelkkä ajatuskin moisesta kohtauksesta kuvottaa jo valmiiksi, herkkäsielu täällä hei).

Romaani-ideani hyödyntää vähän tätä realismipohdintaa ainakin vielä tässä vaiheessa. Ideassani ei ole pääosissa perheväkivalta tai nuoren seksuaalinen herääminen tai alkoholinkäyttö, ja vaikka päähenkilö onkin masentunut, häntä ei kuitenkaan nähdä viiltelemässä ranteitaan auki. Hänen ongelmansa näkyvät ehkä varsin tylsinäkin asioina nyt kun asiaa ajattelee. Siispä kysynkin: Voiko realistinen nuortenromaani enää olla tenhoava, jos se ei ole jollain tapaa radikaali tai jossei sitä voi kiitellä siitä, kuinka hyvin se vangitsee nimenomaan tämänhetken nykynuorison elämäntyylin ja hengen sen kielenkäytön, juomisen ja kaiken muun silmiinpistävän osalta? Myykö nykyään mielestänne/kokemuksienne mukaan dramatiikka kaikista parhaiten? Voiko jollain perinteisemmällä enää nykyään tai lähitulevaisuudessa pärjätä kilpailussa suosiosta esimerkiksi niiden kiehtovien ja itsellenikin pakkomielteenä olevien yliluonnollisten elementtien rinnalla? Mitä luulette, onko nuorisokin jo "nähnyt kaiken" siinä määrin, että vaikuttamiseen ja kiinnostuksen herättämiseen tarvitaan jo äreämpiä aseita kuin pelkkä päänsisäinen maailmankatsomuksen pyörittely ja ihmissuhteet, joihin ei liity kirjaimellisia elämän ja kuoleman kysymyksiä? Tämä kysymys pätee oikeastaan kaikkeen kirjallisuuteen - nyt kun kirjailijaksi haluavia on tuhansia ja taas tuhansia yhtä julkaistavaa kohti ja jotenkin täytyisi massasta erottautua, riittääkö erottautumiseen enää vain esimerkiksi kaunis kuvailu tai tärkeä aihe, vaikka se olisikin kuvailtu "vain" hienovaraisesti? Vai onko isompi ja näkyvämpi nykyäänkin jo parempi?

Jos joku luki tämän koko sanatulvani ja pystyy löytämään sieltä vielä ne tietyt aiheet, joita haluaisi kommentissa käsitellä uupumatta pelkästä kommentin laatimisen ajatuksestakin, niin sana on vapaa! Muistutan vielä kerran, että kirjoitin tahallani aika kärjistetysti aivorattaiden liikkeellepanemiseksi ja tiedostan hyvin, ettei mustavalkoista totuutta löydy koskaan - varsinkaan kirjallisuuden ja sen makujen puolelta - ja että pohjustan pohdintani täysin mututuntumaan, enkä todellakaan pidä itseäni minään nykynuortenkirjallisuuden asiantuntijana. :) Mutta jos tuolla nyt oli joku kysymys tai aihe, johon tunnette voivanne vastata oman makunne mukaisesti, vaikka tämä kaikki onkin liiallisiin yleistyksiin menevää pyörittelyä, niin antaa tulla, kuulisin mielelläni mielipiteitänne ja kokemuksianne nuortenkirjallisuudesta ja sen lukemisesta.

Näin lopuksi toivoisin, että saisin ainakin nuortenkirjasuosituksia. Mistä tahansa genrestä, ei väliä, kunhan joukkoon mahtuisi edes yksi tai kaksi fantasian/paranormaalin romantiikan ulkopuolella olevaa suht suosituksi määriteltävää teosta (Goodreadsissä vastaan tulee nimenomaan näitä kahta genreä eniten nuortenkirjojen puolella näköjään). Toki näiden suosittujen genren edustajiakin kaipaan listoilleni, eli ei niitä tarvitse kokonaan pois rajata - onko esimerkiksi Annukka Salaman Käärmeenlumooja tyypillinen esimerkki sellaisesta nuortenkirjasta, joka nykyään puree ja jota voisitte suositella? Laitetaan suosituskirjojen nykyisyyden raja-arvoksi vaikkapa 5 vuotta, eli jos mieleen tulee viimeisen 5 vuoden aikana ilmestyneitä nuortenkirjoja, joita suosittelisitte kovasti ja joista muutkin ovat tuntuneet pitäneen, niin kiitos jo etukäteen. :)

Lukunautintoa lisäämään:

Pehmeä mukibrownie, jossa vielä jähmettymätön, valuva sydän..
Päivän hymyt tuo huulille mukibrownie (pahoittelut ylipunaisesta kuvasta), jonka ohje siltä varalta, jossen jossain mielenhäiriössäni ole sitä muka aikaisemmin antanut:

4rkl sokeria
4rkl jauhoja
2rkl nestettä (parasta kahvi, mutta vesi tai maito käy hyvin)
3rkl öljyä
2rkl kaakaojuomajauhetta
1 kananmuna
1tl leivinjauhetta
(1tl vaniljasokeria)

Mikrossa täydellä teholla inasen vajaa 2 minuuttia tai tasan 2 min, riippuen kuinka hyvä mikrosi on, tai uunissa n. 10-15 min (käy välillä tarkastamassa kuinka paljon brownie vielä hytkyy). Tarkoitus on, ettei brownie pääse ihan läpikypsäksi, joten älä säikähdä, vaikka keskustassa oleva suklaalähde ei olisikaan vielä jähmettynyt tai jähmettyneen kuoren alta paljastuisi vielä valuvaa taikinaa - kokeile lusikalla, tuntuvatko reunat kuitenkin sienimäisiltä/kypsiltä. Parhaimmillaan keskelle jää tosiaan juoksevuutta, jolloin kypsät reunat eivät tunnu kuivilta. Jos mikrossa brownie meinaa pulputa yli äyräiden, töki keskustaa lusikalla tarpeen vaatiessa, niin että brownie vähän rauhoittuu tulivuori-efektinsä kanssa.

Tuosta taikinamäärästä saa kahdelle kupille täytettä!

14 kommenttia

  1. Minulla olisi aiheesta vaikka mitä sanottavaa, mutta yritän palata tähän sitten kun en ole näin väsynyt! Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus joka tapauksessa :)

    VastaaPoista
  2. Minäkin olen liian väsynyt tänään varmaan kommentoimaan mitään järkevää, vaikka nuortenkirjallisuuspohdinnat aina kiinnostavatkin. :) Luin nuorena enimmäkseen realistisia nuortenkirjoja (tai sellaiseksi laskettavia, kirjoja joissa ei ollut fantasia- tai scifielementtejä) ja edelleen pidän niistä, vaikka luen kyllä muutakin. Luin myös paljon "inhorealistisia" kirjoja, lähinnä suomalaisia ja ruotsalaisia. Joku haluaa lukea kirjoja, jotka tarjoavat eskapismia, jotkut kokevat itse vaikeita asioita ja haluavat lukea kirjoja, joissa päähenkilö kohtaa myös vaikeita asioita ja johon voi samaistua, joten sikäli minusta on hyvä, että julkaistaan myös rankkoja aiheita käsitteleviä nuortenkirjoja. Ei monetkaan nuoret elä pumpulissa vaan ikävä kyllä monet rankat jutut ovat heille omakohtaisia. Toisaalta ihan sama kai se on, mikä kirjan aihe on ja mitä siinä tapahtuu, jos se on hyvin kirjoitettu. Tai huonosti. Tosin jos aihe on arka ja se on vielä huonosti kirjoitettu, se on pahempi juttu kuin jos jotain arkisempaa asiaa käsittelevä teos on käsitelty kehnosti. Inhoan esim. nuortenkirjoja, joissa väkivaltaa vähätellään tai käsitellään pikkujuttuna, jolla ei ole seurauksia. Pääasia olisi, että kirjoja julkaistaisiin monipuolisesti, että jokainen voi valita millaista tahtoo lukea. :)

    Trendejä aina on, mikähän olisi juuri nyt eniten in realistisissa nuortenkirjoissa kotimaassa? Mielestäni niitä ei julkaista mitenkään ihan mahdottomasti juuri nyt (toisaalta nuortenkirjoja julkaistaan muutenkin jotenkin vähän nykyään?) Itse kirjoitan sellaisista jutuista, joita itse olisin halunnut nuorena lukea. Mielestäni nuortenkirjallisuus tosin on mennyt kiltimpään suuntaan eikä Suomessa koskaan ole ollut ihan niin radikaalia kuin esim. Ruotsissa.

    Olen varmaan vähän huono antamaan mitään kirjasuosituksia, sillä viime vuosina ei ole ilmestynyt mitään mikä täysin vastaisi lukumieltymyksiäni. Mutta minä fanitankin Jukka Parkkista eikä hän ole julkaissut moneen vuoteen... Tarvitseeko esimerkkien olla kotimaisia? Jos ei niin suosittelen Maailmankaikkeuden huonointa elokuvaa. Siinä on mielestäni onnistunut realistinen nuortenkirja ja on se käsittääkseni suosittukin. Jos pitää Houkutuksesta, pitää todennäköisesti Käärmeenlumoojastakin... Marja-Leena Tiaisella on mielestäni hyviä kirjoja, ne ei kyllä ole mitään hirveän keveitä, mutta ei kuitenkaan liian silmille hyökkääviäkään.

    VastaaPoista
  3. Hienoa pohdintaa! :) Pitää vielä palata lukemaan ihan oikeasti ajatuksella tämä postaus läpi. Olen vähän huono keskittymään välillä. Oma tekstini on melko syvälle menevää mutta en usko, että se aivan inorealistista on, en itse ainakaan aijo kuvat hahmon kohtaamaa väkivaltaa mitenkään tarkasti, koska minusta se muuttuu helposti liiotelluksi ja teennäisen kuuloiseksi. Helpompi kuvata tilannetta hahmon tuntemusten yms. kautta. Sekä alkoholia, että seksiä on luvassa, mutta esimerkiksi seksiäkään en halua kuvata mitenkään super tarkaksi, koska siitä tulee helposti vaivaannuttavaa ja epäaitoa. Alkoholin kanssa taas toivon, etten ole saarnaava tai opettava, koska se ei ole kirjan tarkoitus, vaikka juomilla tavallaan iso osa tarinassa onkin. Itse kaipaan suuria ja syvälle meneviä tunteita, jotka näkyvät hahmoista pieninä yksityiskohtina, aivan kuten tv-sarjojen ja elokuvien hahmoilla pienet eleet ja ilmeet, mutta en tahdo mässäillä esimerkiksi väkivallalla tai seksillä, koska sellainen pilaa helposti tunnelman. Haluan herkkää ja särkyvää.

    Itse olen rankkojen aiheiden ihminen niin kirjoittajana kuin lukijana ja katsojanakin, mutten tahdo että tietyillä asioilla mässäillään mauttomasti. Teot kyllä välittyvät hahmojen tuntemusten kautta, jos kaikki on kohdillaan. Jos jollain mässäilen niin tunteilla.

    VastaaPoista
  4. Kaikille jo nyt kommentoineille: Ensinnäkin kiitos, kiva, että aihe mietityttää muitakin! Tiedän, että olin vähän provoavaa, kun puhuin tuosta, miten tiettyjen aiheiden käyttäminen jatkuvasti nuortenkirjojen aiheina voi käydä tylsäksi, mutta tarkoitin kuitenkin nimenomaan niitä kirjoja, joissa esim. nuorten päihteidenkäyttöä korostetaan itsetarkoituksellisesti vain, koska halutaan näyttää ja alleviivata, että tällaista se nuorten ryyppääminen nyt nykyään on. Yksittäiseen kirjaan nämä tylsyys-ajatukseni eivät kohdistu, ajattelin sillä tasolla, että mitä jos näistä tulee trendi: rankat aiheetkaan eivät haittaa - kirjoitan niistä itsekin - enkä ole ajamassa mitään sensuuria missään mielessä. :D Kyllähän aikuistenkin puolella tietyt teemat pyörivät jatkuvasti. Ehkä muotoilin vain vähän mutkien kautta toiveeni siitä, että toivottavasti nuortenkirjallisuudessa realismi ei ole mennyt siihen, että kaikkea pitää alleviivata ja käsitellä nimenomaan sillä shokeeraavalla realistisuudella jotta se olisi arvostettua. Tai ainakin ajatuksen tasolla silloin kirjallisuus vähän... puuroutuisi. Jos yhden trendin perässä juostaisiin. (Mitä ei tietenkään käytännössä yksioikoisesti koskaan tehdä, mutta tulipahan mieleen.) Inhorealismi käy mielestäni ongelmaksi varsinaisesti varsinkin silloin, kun se kohdistuu vain yhteen kohtaukseen koko kirjan sisällä - silloin siihen tulee automaattisesti alleviivaamisen tuntu. Minusta.

    Eli niin, itsekin tulen varmasti - en tosin tämän mielessäni olleen kässärin puitteissa - kirjoittamaan noista teemoista, jotka mainitsin, eli en niinkään rypistele otsaani sille, että näistä aiheista kirjoitettaisiin: rypistelen otsaani sille ajatukselle, että mitä jos inhorealistisuudesta tulee trendi siinä määrin, että sitä käytetään aseena, sopipa se kirjaan tai ei. Monipuolista kirjallisuuden pitääkin olla, enkä myöskään sano, etteikö inhorealistinen tyyli sovi joihinkin kirjoihin - varsinkin jos se tosiaan on itsetarkoituksellista koko kirjassa - mutta täytyy myöntää, että itse en pitäisi ajatuksesta, että esim. lähes K18-tasoinen tarkka seksinkuvaus tulisi seksikohtausten trendiksi nuortenkirjoissa vain siksi, että nykyään nuoret aloittavat seksin harrastamisen akaisemmin kuin joskus muinoin ja seksiä tuputetaan joka tuutista muutenkin. En varmaan itse koskaan kirjoittaisi sellaista kohtausta muuten kesyyn/kesympään nuortenkirjaan - ja täytyy myöntää etten kyllä varmaan aikuistenkaan, ihan vain koska oma makuni sanoo, että tajuavat vihjeen vähemmästäkin anatomisuudesta. Puhtaasti makukysymys, siis.

    Kiitos B.N. pohdinnasta, lisätiedoista ja kirjasuosituksesta! Saa tosiaan suositella minkämaalaisia kirjoja tahansa. :) Miksi suosittelet Käärmeenlumoajaa nimenomaan sellaisille, jotka ovat pitäneet Twilightista? Onko kirjassa samanlainen taianomainen fiilis - vai vain siksi, että siinäkin on toisiaan silmittömästi ihannoiva pääpari ja samankaltainen juoni? Minulle tämä kysymys on aika ratkaiseva sen suhteen, kolahtaako suositus vai ei. ;)

    Ahmu, palaamme siis asiaan. :)

    Iida, kiitos jo näistä pohdinnoista! Minullakin on motivaationa, kuten jo sanoinkin, lähinnä makukäsitykseni - inhorealismi tuntuu toisinaan ainakin ajatuksen tasolla aika turhalta, ellei kirjan ole tarkoitus olla nimenomaan shokeeraava (eli kohtausten tyylien pitäisi kirjassa olla yhtenäinen). Yhdyn mielipiteeseesi muutenkin: minäkin mässäilen nimenomaan tunteilla, jos mässäillä jollain haluan. Tai ainakin toivottavasti mässäilen vain tunteilla. :D

    VastaaPoista
  5. "toivottavasti nuortenkirjallisuudessa realismi ei ole mennyt siihen, että kaikkea pitää alleviivata ja käsitellä nimenomaan sillä shokeeraavalla realistisuudella jotta se olisi arvostettua." Eikös alleviivausta nimen omaan pidetä aika epätrendikkäänä nykynuortenkirjoissa? Vaikka varmaan kustantamoiden näkökulmasta on helpompi myydä kirjoja, joissa on jotain kohahduttavaa, niin opettavaisuus ja alleviivaus ei kai ole kovin suosittua... Yllättävän vähän nykynuortenkirjoissa mielestäni juodaan ja harrastetaan seksiä, ainakaan niissä mitä minä olen lukenut viime vuosina, ainakaan inhorealistisella tavalla. Tosin en ole kyllä tietystikään lukenut kaikkea. :D Väkivaltaa sen sijaan on paljon, ainakin spefinuortenkirjoissa... Itse pidän kyllä rankkoja aiheita käsittelevistä teksteistä, mutta väkivallan korostaminen kyllästyttää, varsinkin jos se ei ole juonen kannalta mitenkään oikeasti perusteltua.

    En tiedä, tuli vain mieleen, että jos pitää perinteisistä pararomansseista, niin varmaan voisi innostua Käärmeenlumoojastakin. Käärmeenlumoojassa tosin korostetaan seksiä ja seksuaalisuutta aika paljon, Houkutuksessa taas siveellisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korostaa oli huono sanavalinta, tarkoitin että se vaan on suuremmassa roolissa. :)

      Poista
    2. Kiva kuulla, ettei nuortenkirjallisuus ole mennyt nuorten todellisuuden alleviivaamiseksi! Jotenkin olisin voinut kuvitella niin tehtävän, kun miettii, miten nyt on tullut muotiin esim. puhekielisyys ja kiroilun käyttäminen nuortenkirjoissa kuten niitä käytetään tosielämässäkin jne. Alkoholiakin mielestäni nykyään näytetään nuortenkirjoissa - saamani käsityksen mukaan - enemmän kuin ennen. Voi toki olla, että mielikuvani ovat täysin väärät, mutta itse en muista pahemmin nuorena juopotteluun kirjoissa törmänneeni. :D

      Joo, Käärmeenlumoojassa ja Piraijakuiskaajassa korostettiin kyllä seksiä aika tavalla. Se tuntui jo alleviivaamiselta. :D

      Poista
    3. Hm voi olla että tarkoitamme alleviivaamisella vähän eri asioita, minä ajattelin että se tarkoittaa sellaista opettavaisuutta ja saarnaamista, ja toki ehkä joittenkin asioitten korostamista. Mutta siis ainakaan opettavaisuus ei kai ole kauheasti muodissa, luulisin. Tosin en ole pariin vuoteen lukenut ihan niin paljon enää nuortenkirjoja kuin ennen. Puhekieltä vastaan minulla ei ole mitään, kirjoitan sillä itse suurimman osan teksteistäni, vaikka kiroilua vältänkin. En tiedä, pitää taas alkaa lukea vielä aktiivisemmin uusia nuortenkirjoja, että pääsee kärryille, mitä kaikkea niissä on tällä hetkellä pinnalla. :)

      Poista
  6. No niin! Jospa nyt viimeinkin saisin kirjoitettua vastauksen tähän hyvään blogiviestiin ja sen synnyttämään keskusteluun. Olen ollut laiska mitä kirjoittamiseen tulee. Tässä viestissä on niin paljon pointteja, etten tiedä oikein mihin paneutua... Siispä päätän puhua sitä sun tätä. Aihe on hyvin kiinnostava ja itseäni askarruttava. Yritän koota ajatukseni tähän lyhykäisyydessään.
    Ensinnäkin tuosta Käärmeenlumoojasta, josta täällä on ollut puhetta: itse pidin kirjasta kovasti! Siinä oli jotain sellaista, joka sai minut ahmimaan sen alusta loppuun yhden illan aikana. Se on hyvin kirjoitettu - ajankohtainen nuorisokieli miellyttää. Kuitenkin näin jälkeenpäin ajatellen siinä on toki epäkohtansa, jotka vähän hymyilyttävät. Ei siis pidä ottaa Käärmeenlumoojaa liian vakavasti - lue viihteen vuoksi! Kyllä sanoisin, että kannattaa tutustua teokseen, se on aika hauska erilainen kotimainen nuortenkirja. Ja nimenomaan paino sanalla kotimainen, koska yleisesti ottaen paranormaalin romantiikan genressä se ei tarjoa paljonkaan mitään uutta. Twilightiin sitä voi verrata ööh... no ainakin päähenkilötytön seksuaalisen heräämisen kontekstissa. Käärmeenlumoojassa siis teini-ikäinen tyttö rakastuu hyvännäköiseen faunoidipoikaan, joka esittelee tytölle taianomaista maailmaansa ja siinä sivussa esittelee vähän muutakin...
    Negatiivista palautetta olen kuullut Faunidit-sarjan kevyestä suhtautumisesta raakaan väkivaltaan. Verikohtauksilla ei välttämättä mässäillä, mutta viholliset teilataan mitä tuskaisemmilla tavoilla (polttamalla, syöttämällä piraoijoille ym.), eikä näistä tapauksista mainita jälkeenpäin sanallakaan. Tapot ovat historiaa, huithait! Kovin K-18 materiaaliksi en näitä kohtauksia kuitenkaan luettelisi. Kerronnassa on säilynyt tietynlainen välinpitämättömyys, jota voisi mielestäni verrata johonkin actionleffaan, jossa vihollisia vain teilataan tuosta noin vain sen enempiä murehtimatta ja painellaan seuraavaan kohtaukseen (näin siis tapahtuu erityisesti Käärmeenlumoojan jatko-osassa, Piraijakuiskaajassa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkan itse aiheesta, tuo äskeinen kun meni kokonaan Käärmeenlumoojan esittelemiseen.. :D

      Henkilökohtaisesti minua siis kiehtoo rankat kohtaukset, jos ne on liitetty johonkin jännittävään kohtaukseen eikä siten luo koko romaanin kestävää, liian ahdistavaa tunnelmaa. Seksikohtaukset eivät vaivaannuta, jos ne osattu kirjoittaa hyvän maun rajoissa (okei, 50 shadesia en ole saanut luettua tähänkään päivään mennessä...).
      Haluan korostaa, että en halua romaania, joka olisi inhorealistinen. Tiedän heti monta aikuisille suunnattua romaania, jotka voisi leikittä viskata tuon nimikkeen alle, mutta rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten saa päähäni tällä hetkellä yhtäkään kotimaista nuortenkirjaa, joka olisi mielestäni liian rankka lukijalleen. Ehkä olen vain tottunut rajuun... Tiedä häntä.
      Faktahan on se, että 2000-luvulla rankat aiheet nuortenkirjallisuudessa ovat lisääntyneet - erityisesti ulkomailla, mikä näkyy meillä käännöskirjallisuudessa. Vielä muutama vuoksi taaksepäin tabuaiheita olivat mm. seuraavat: asunnottomuus, työttömyys, velkaantuminen, yhteiskunnan eriarvoistuminen, syrjäytyminen, mainosten ylläpitämä valheellinen maailmankuva ja suorituskeskeisyys. Vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessa "Suomen nykykirjallisuus: Lajeja ja poetiikkaa" kirjoitetaan, ettei tabuja olisi enää kuin yksi: aids. Tämä johtunee pitkälti siitä, että viimeistään 2000-luvulle tultaessa mediassa ja Internetissä esiintyvät rankat aiheet ovat vapaasti lasten ja nuorten tarkasteltavissa. Mietitään, kuinka nuori käsittelee näitä vieraita aiheita. Koska nykyään luotetaan nuorten kykyyn ymmärtää vaikeita, traumaattisia aiheita, ajatellaan, että kirjallisuus voi auttaa nuorta ymmärtämään joko tulevaisuudessa kohdattavia raskaita aiheita tai esim. mediassa kohtaamaansa aineistoa, kuten pornoa tai rankkaa väkivaltaa. Lähtökohtaisestihan oletetaan, että nuortenkirjalla tulisi olla jokin kasvatuksellinen sanoma tai tehtävä. Tämän vuoksi en näe millään tavalla perusteltuina niitä teoksia, jotka viljelevät seksi- ja väkivaltakohtauksia nuortenromaaneissa vain kohtauttamisen ja myyntikikkojen vuoksi ilman, että kohtauksiin sisällytettäisiin jokin romaanin juonta/teemaa ajavaa tarkoitusta.

      Jotkut nuortenkirjat, jotka kertovat vaikeista, realistista aiheista tummaan sävyyn, voivat olla kerronnaltaan varsin haastavia jopa aikuiselle lukijalle. Vaatii elämänkokemusta ja kykyä yhdistää irrallisia asioita toisiinsa. Esimerkkinä voisin heittää Vilja-Tuulia Huotarisen "Valoa, valoa, valoa", joka siis käsittelee mm. itsetuhoisuutta ja kahden 14-vuotiaan tytön intiimiä rakkaussuhdetta. Vaikka seksikohtauksia ei romaanissa tarkasti avatakaan, seksin merkitys parisuhteessa kuvataan romaanissa melkein epätoivoisella, pakottavalla tavalla. Romaanin ote on kovin lyyrinen ja vaikea teema puhutteleva, jonka vuoksi sen kohdalla onkin pohdittu kysymystä: missä menee aikuisten ja nuorten kirjallisuuden raja?

      Poista
    2. Käärmeenlumoojan arvostelinkin jo aika kattavasti, mutta sanotaan nyt vielä, että kyllähän se nuorison dialogissa käytetty aito puhekieli oli ihan virkistävää. Mutta kirjan muut meriitit olivatkin sitten huumoria ja alkuperäisideaa lukuun ottamatta vähän vaikeammin hahmotettavissa... Minulle, siis. Itse en vain pystynyt katsomaan sormien läpi kirjan puutteita niin, että olisin siitä nauttinut. Piraijakuiskaajassa kävi samoin, oikeastaan vielä korostetumminkin: vaikka siinä oli enemmän sitä jännittävämpää menoa, niin lapselliset päähenkilöt (taas tuli mieleen, miten ihmeessä vanhempi Rufus on niin lapselliseen Unnaan rakastunut, vaikka mies itsekin on kyllä aikamoinen turhankin kuumapäinen kuumakalle) ja jotkut kirjan epäloogisuudet yms. tekivät sen, että meinasi jäädä kesken. Huumori oli toki tässäkin kirjassa hyvää, ei siinä mitään, nauroin taas muutaman kerran makeasti ääneen. Mutta ei vain ole minun kirjasarjani näköjään. :)

      Poista
    3. Kiitos myös tarjoamastasi infopaketista ja hyvästä pohdinnasta! En usko, että kustantajalta pääsisi läpi (tai okei, _toivon_) sellaista kirjaa, jossa olsii tietynlaisia kohtauksia vain niiden itsensä tähden, eli kyllä varmaan kaikissa jokin pointti on - mutta itseäni vain vaivaa ajatus siitä, että yksittäisen kohtauksen ja koko muun romaanin välillä olisi iso kontrasti mitä tulee kesyydessä/rankkuudessa. Itse kuulun kai niihin, jotka haluaisivat yhtenäistä tyyliä, "sitä saa mitä tilaa", ja ettei kirjassa yhtäkkiä tule yllätyksenä kohtaus, joka poikkeaakin rankkuusasteessa muusta kirjasta. Ei sillä, ei tämä tarkoita sitä, että jos muuten hilpeässä nuortenkirjassa onkin yhtäkkiä raiskaus, niin sen raiskauskohtauksenkin täytyisi olla joko vain alaviite tai vaihtoehtoisesti olla olematta - tarkoitan sitä, että jos kesyssä romaanissa raiskauskohtaus tulee vastaan, niin sitä käsiteltäisiin vähän vastaavalla herkkyydellä kuin muutakin kirjaa. Jos kirja on ollut kesy, lienee tarpeetonta mennä anatomisilla yksityiskohdilla mässäilyyn, kun taas jos se on ollut vähän rajumpi noin ylipäätäänkin, voi raiskauskohtauskin olla vähän yksityiskohtaisempi, jotta kuuluu vielä saman maun piiriin.

      Mutta niin, nuorten aikuisten ja aikuisten kirjojen välinen raja on todellakin häilyvä. Se lieneekin kaikista hämmentävintä nykyään, kun ei oikein tiedä enää lukijana tai kustantajana, mihin kirja pitäisi lokeroida - tulisiko ottaa nuortenkirjana, nuorten aikuisten kirjana vai aikuisten kirjana? Arvostelu muuttuu kuitenkin luultavasti tuon lokeroinnin johdosta aika tavalla.

      Poista
  7. Olen vieläkin ihan burnout tästä viikosta, mutta jos saisin jotakin järkevää kommentoitua ennen kuin aihe ihan tyystin vanhenee ;)

    Minä tunnustan myös tykänneeni tietyllä tavalla Houkutuksesta (siitä ensimmäisestä osasta), tai ainakin koin kirjaa lukiessani vahvasti sen, miten kirjoittaja on onnistunut koukuttamaan lukijan tekstiin. En edelleenkään pidä paranormaalin romantiikan sukupuoliasetelmasta, joka on nähtävillä myös kotimaisissa genren edustajissa, mutta jotenkin käsitän mistä asetelma johtuu ja miksi se vetoaa tietyn ikäisiin lukijoihin. Tavallaan tämän aiheen pohtiminen on itselleni tosi vaikeaa, koska tuleva esikoiseni kuuluu oikeastaan samaan genreen ja oikeastaan taas ei, jää nähtäväksi mitä mieltä lukijat tulevat olemaan siitä olenko onnistunut vai en.

    Nuortenkirja on kyllä haastava genre ja minusta on äärettömän kiintoisaa seurata sitä, miten tietyt teemat nousevat esille ja muuttuvat yllättäen suosituiksi. Isossa maailmassa paranormaalin romantiikan on korvannut dystopia, väistämättä jossain vaiheessa myös realistinen romaani palaa suosioon. Juttelin aiheesta vähän aikaa sitten Hukkateiden Suden kanssa ja hän totesi, että on ihan kirjallisuushistoriallisesti havaittava fakta, että tietyt aiheet palaavat muotiin ja heijastelevat omaa aikaansa. Jotenkin se liittyi vuosituhannen vaihtumiseen mutta en muista miten.

    Mikä sitten myy. Onko realistisen nuortenromaanin aika ohi ja mitä tulee seuraavaksi? Uskon itse, että kiinnostaakseen nuorta kirjan täytyy olla jollakin tavalla koskettava ja ajankohtainen. Sen täytyy käsitellä sellaisia (ikuisia ja universaaleja) asioita jotka ovat nuorelle ihmiselle tärkeitä, mutta peilata niitä oman aikansa kautta. Näen paranormaalin romantiikan suosiossa goottilaisen romanttisen kirjallisuuden kaiun, saman vanhan teeman toistumisen, eli käytännössä aihepiiri on sama mutta konteksti on vaihdettu sellaiseen, joka tuo nykylukijalle jotakin uutta ja uudella tavalla oivaltavaa.

    Ajatukseni katkeilevat ja läikytin juuri teetä syliini...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistatko nuortenkirjallisuuden aiheita, jotka ovat olleet muodissa? Olisi todella mielenkiintoista kuulla!

      Kiitos pohdinnasta, kommenttiasi kannatti odottaa. :)

      Poista