My head is an animal

20.51

Äh ja pyh, ajatusten vikuroiminen jatkuu: tänään sain kuin salamaniskuna idean romaanitrilogiaan, idean joka ei jätä rauhaan ja jota haluaisin päästä toteuttamaan heti. Olihan se sitten pakko luonnostella lyhyesti paperille. Jäivät vaan taas nykyisen romaanin kirjoittelut ja luonnostelut päivälle toiselle, hmph. Noh. Ei tätä olisi voinut jättää vain pään pohjukoille muhimaankaan. Tiedä mitä päähenkilö olisi siellä saanut aikaiseksi....

Aikaa ja energiaa nyt vain jostakin. Olen kyllä toisaalta ihan iloinenkin tästä päänsisäisestä tungoksesta taas, pitäisi vain kehittää jonkinlainen toimiva ja kaikkia osapuolia hellivä jonotusjärjestelmä - ja luottoa siihen, etteivät ideat ja visiot väljähdy, jos niitä seisotetaan vuosikaupalla jossain kovalevyn sopukoissa tai vanhan vihkon sivuilla pölyttymässä. Toisaalta eipä ole oikein mahdollisuutta muuhunkaan: tässä on kohta päivälleen vuosi tätä nykyistäkin romaaniani vatvottu ja kirjoitettu, joten enpä usko, että pääsisin millään ideoideni vaatimaan kolme-neljä romaania vuodessa -tahtiin.

Vaikka saahan sitä aina haaveilla.

Kirjoitan vielä parit jutut trilogiasta, ennen kuin avaan taas romaanitiedostoni ja tuijotan kursoria otsa rypyssä. Ehkä inspiraatio iskee tänä iltana ja saan jollakin mystisellä tavalla nähtyä tekeleeni uudessa valossa, tuorein mielipitein. Olen vielä tällä hetkellä turhan kiinni tuomitsevassa katsannossani - se väkisinkin tyrehdyttää paitsi halun kirjoittaa mutta myös innon jatkaa projektia, jonka kokee tuhoon tuomituksi. Ei ihme, että toiveita ja uskaliaita odotuksia täynnä oleva trilogia vie voiton nykyiseen projektiin keskittymisestä. Olen pahoillani, A, R ja J. Ansaitsisitte parempaa.



Mutta en voi lakata hymyilemästä erään toisen takia. Hänellä ei ole vielä oikeita nimiäkään, vasta eräänlainen Doctor Whon Tohtorin kaltainen titteli. Olinkohan näin innostunut edes silloin, kun A:n, R:n ja J:n tarina puhkesi ensimmäistä kertaa todelliseen kukkaansa? En tiedä, en osaa arvioida, pää on niin täynnä, pää on niin humaltunut niistä huimaavista "Tässä se on. Tästä minut vielä tunnetaan" -fiiliksistä, jotka humisevat korvissani aina kun katson trilogian suunnitelmapaperia. Tässä on sitä jotain. On toki romaaniprojektissanikin, enhän muuten olisi sitä näin kauan työstänyt, mutta tästä olen varma, että kustantajat repivät käsistä, näen silmissäni jo elokuvasopparit ja kaiken sen oheishärpäkkeen, mistä voisi harvinaisen hyvin menestyneen kirjan tunnistaa. Tiedän, lapsellista, onneksi realiteetit ovat vielä kuosissa ja naputtelevat ahkerasti takaraivossa, mutta nautin tästä tunteesta, tästä huumeesta, jollaisena parhaat tarinaideat suonistossani tykyttävät.

Yritän löytää malttia ja hengitellä syvään, keskittyä vain pääprojektiini toistaiseksi, jotta saisin editoinnin tehtyä ja uudet luvut kirjoitettua. Pitäisi vaan saada takaisin senkin tuotoksen kohdalla se tunne, että olen kirjoittamassa mestariteosta. Vaan mistä ne vaaleanpunaiset lasit löytäisi takaisin silmille... Toivottavasti eivät ole menneet lopullisesti rikki.

2 kommenttia

  1. Sallittakoon uudet ideat, ne kun pysyvät tuoreina ja täydellisinä vain hetken. Seuraavaksi uusi juttu onkin yhtä ikävä kuin vanha oli ja vanhasta löytyy uutta potkua. ;)

    VastaaPoista