Dream big and fall hard

22.37

Eilinen työhaastattelu meni hyvin: sain haastattelijat nauramaan ja lähtiessäni kuulin kuinka arvioivat jo innokkaasti keskenään minut hyvin mukavaksi ihmiseksi. Tuli hyvä mieli. Tänään onnellisuuden aiheeksi on noussut ihan niinkin perinteinen ajanviete kuin lukeminen: vietin muutaman tunnin Madame Bovaryn parissa ihan huomaamatta. Jäi tuosta teoksesta mietityttämään teemaan sopivasti onnellisuus ja se, miten paljon ko. termi on ihan omaa keksintöämme, täysin korvien välissä ja siten valitettavan häilyväistä. Se on illuusio, mielikuviin ja ajatusmalleihin yhdistetty kuvitelma. Rouva Bovary ei ollut koskaan elämässään todella onnellinen, ei tavalla jolla hän onnellisuuden käsitti, hänen arkensa ei koskaan saavuttanut niitä kriteereitä, jotka hän oli sisäisiin malleihinsa rakkaudesta sekä elämästä ja sen mielekkyydestä muodostanut. Hän oli kroonisesti onneton. Kuin Ally McBeal, joka neljännen kauden loppupuolella syntymäpäivänään on kovin masentunut, vaikka hänellä onkin viimein kaikki, mistä hän on ikinä haaveillut: ura, mies, ystäviä, mukavat elinolosuhteet kalliita pukuja myöten. Vapaasti tiivistettynä hän lopulta toteaa, että hänen elämänsä on aina keskittynyt huomiseen ja sen odottamiseen, joten kun hän keskittyy nykyisyyteen, se tuntuu kamalalta. Paria kautta aikaisemmin hänen vanhin ystävänsäkin pohdiskelee, että hän epäilee Allyn olevan kyvytön olemaan onnellinen. Ehkäpä niin - ainakin niin kauan kuin maailmamme Allyt ovat juuttuneet menneeseen tai tulevaan, eivätkä kykene nauttimaan siitä mitä on käsillä tässä ja nyt ja pitämään näitä nykyhetken iloja onnellisuuden aihioina.

Kaikkien tuntema totuus, joka ei ilmeisesti kuitenkaan toteudu valitettavasti käytännössä.


Pitäisi heittää syrjään elokuvat, kirjat ja se vanha kunnon happy end -käsitys ja olla edes ajattelematta mokomaa, kasvattaa lapset ajattelemaan onnellisuutta hymyinä ja halauksina, arjen pieninä riemuina. Länsimaissa jylläävä masentuneisuus selittynee tuolla mielikuvien suureellisuutena: meillä on asiat jo niin hyvin, että on aikaa pohtia syntyjä ja syviä ja analysoida jotain näinkin abstraktia asiaa, siinä missä esimerkiksi kehitysmaissa keskitytään olennaiseen ja iloitaan päivistä, jolloin saa syödäkseen ja nauraa vapaasti. Köyhyydessä ja kurjissa oloissa tuskin tuskaillaan hirveästi siitä, oliko mukavana päivänä onnellinen vai vain tavanomaisen iloinen? Toki tämä on myös kulttuurikysymys, ei vain elintasoa koskeva ennuste - joissakin kulttuureissa (eteläisissä esimerkiksi, uskaltaisin veikata) osataan ilmeisesti vain olla rennosti ja tekemättä syväanalyysejä, sekä ennen kaikkea olla pohtimatta onnellisuutta jonain yliarvona, joka kattaa kokonaisia elämänjaksoja, vain isoja aikakönttiä, siinä missä iloisuus on yksittäisten hetkien ja päivien kuvaaja. Uskaltaisin väittää, että 99% näistä hyvinvoivista kansoista on sosiaaliselta kuvaltaan luonnehdittavissa yhteisöllisiksi. Meillä individualisteilla pyyhkii loppujen lopuksi aika huonosti, jos tässä valossa asiaa tarkastellaan - tähtiin kurkottelulla on ilmeisesti varsin monien kohdalla kallis hintansa.

Surullista, miten on tottunut koko lapsuus- ja nuoruusikänsä ihannoimaan haaveilua, mutta aikuisiällä pitäisi sitten oppia jo irti mielikuvista, joihin on koko elämänsä  ajan ripustautunut. Tai ainakin tunnistamaan ne, jotka ovat kytköksissä onnellisuuden käsitteeseen ja jotka siten voivat aiheuttaa ongelmia varsinkin niinä sateisina syysiltoina, kun tulee tuijoteltua ulkona pauhaavaan sateeseen ja pohdittua sitä menikö jossain pieleen vai halusinko sittenkin elämältä jotain muuta, kun kerran haaveet on tullut toteutettua aikapäiviä sitten ja olon pitäisi siis muistuttaa sitä Pepsodent-mainosaineistoa, jota elokuvien lopussa henkilöhahmojen tyytyväisissä hymyissä tarjoillaan, mutta olo ei kuitenkaan ole yhtään sen aurinkoisempi kuin sää ikkunan ulkopuolellla. Vaan toisaalta... voiko olla edes haaveita, joihin ei automaattisesti sisälly ajatus "Olen onnellinen, jos..."?

Kaikesta sitä pitää nykyihmisen itselleen ongelmia repiä, kuten aikaisemminkin olen kironnut.

Tällä hetkellä kiroan katkerasti niinkin pientä asiaa kuin sitä, miten annoin päähäni lipsua sen romaaniprojektiini liittyvän Kielletyn Ajatuksen. Sen, jota olen karttanut kuin ruttoa vuoden. Lipsahdin. Avasin oven raolleen vain hetkeksi.

Ja yhtäkkiä kirjoitankin kokeeksi tekstikatkelmaa suomeksi. Hemmetin hemmetti!

Toisaalta lienee ihan terveellistäkin ihmismielen keskittyä pikkuasioihin. Ne harmit menevät yleensä myös suht nopeasti ohi.

2 kommenttia

  1. Mielenkiintoista onnellisuuspohdintaa! Minustakin onnettomien ihmisten mitta onnellisuudelle on toisinaan asetettu liian korkealle. Myös yhteiskunnan kehittyminen itsenäisyyttä ihannoivaksi on lisännyt varmasti yksinäisyyttä.

    Sanoisin olevani tällä hetkellä aika onnellinen. On mukava vakityö, avopuoliso, perhe, ystävät ja mukavia harrastuksia. En ole ripustanut onnellisuuttani muiden ihmisten varaan, mutten myöskään haaveille. Esim. kirjailijuus olisi tämän kaiken päälle vain plussaa, mutta pärjään ihan hyvin myös ilman sitä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eiköhän ihanteiden ja realismin kohtaamattomuus ole se isoin ongelma onnellisuudessa niillä masentuneilla varsinkin, joilla sinällään elämänpuitteet ovat ihan ok:t. Surullista. :(

      Sinä myös kuulostat onnelliselta. :)

      Poista