Kesäajan ensimmäinen ilta

22.38

Ah, tuntuupa oudolta, kun vuorokaudesta vedettiin välistä taas yksi tunti. Noh, ehkä sopeudumme!

Viikonloppu meni yllättävän kivasti. Kultapoikaani en kyllä saanut pitää sylissä kuin kerran koko viikonlopun aikana. Jolkotti poikapiru kesän perässä ulkona niin, etten nähnyt tänään enkä eilen kissaherraani ollenkaan. Juuri nyt, kun vierihoitoa olisin kaivannut. Hmph, tyypillistä.

Perjantain onnellisuudenaihe oli ehdottomasti eräs tuttavaperhe, johon olen kasvanut kiinni vuosien myötä. En ollut nähnyt heitä kolmeen kuukauteen, joten pieni liikutuksen aaltokin meinasi hyökyä jostakin päälle, kun näin tutut hymyilevät kasvot ja pääsin lämpimiin halauksiin. Sentimentaalinen, minäkö?

Oli moista ilmassa kyllä muutenkin. Lauantaina ihmettelin illalla kotiin suunnatessani sitä, miten iloinen voikaan olla parhaan ystävänsä olemassaolosta. Terveisiä vaan sinne, tytsy, kiitos edellisestä. Lauantaina olin ehdottomasti onnellinen.

Tänään olen lukenut kirjaa ja nauttinut auringonpaisteesta. Haaveilen huomisesta, jolloin hyvällä lykyllä saan positiivisen puhelinsoiton ja saan kuulla päässeeni unelmaharjoittelupaikkaani. Toivotaan! Päivän onnellisuutta ovat kuitenkin kommenttinne, hyvät lukijat, joita jätitte innokkaasti edelliseen entryyni. Vastailen niihin jahka jaksan, tänään en kuitenkaan, sillä pääsin juuri kotiin reissusta ja siten jaksan lähinnä vain lukea tällä hetkellä.

Sen sijaan en ole tänään ollut valtavan onnellinen siitä pienestä pettymyksestä, jonka sain kirjasta, jota olen lukenut. Päätin nyt sitten lukea viikonlopun aikana (käytännössä tänään) kovasti kirjablogeissa keskustellun Annukka Salaman Käärmeenlumoojan. Oli kieltämättä pettymys. Varsinkin, jos vertasin mielessäni Twilightiin, johon sitä kaiketi voisivat useat verrata, sillä jäi kyllä kirkkaasti kakkoseksi faunoidi-teinien menot tällä kertaa. Kirja oli ihan hyvä, mutta ei sellainen kuin odotin. Koska olen laiska, kopsaan jo tekemäni englanninkielisen vuodatuksen tähän alle osittain ja muokkailen sitten tälle foorumille sopivaksi - en kuitenkaan haluaisi jättää ajatuksiani jakamattakaan, vaikka en tällä hetkellä puolen päivän reissaamisen jälkeen jaksakaan toista kokonaista arvioversiota kirjoittaa. Pahoittelut, toivottavasti saatte selvää, vaikka tähän aikaan illasta ajatukset lentävätkin aika sekavasti. Ja kärkkäästi.

"I wanted to try a new YA book for the first time in... well, many years. I chose this particular one, because many book bloggers have enthusiastically discussed it. Many have said it to be the best they have read in a while.

I have to disagree. Sure, I haven't read YA books in a while, but I still think I would.

Many people could most likely compare this to Stephenie Meyer's Twilight and I can see the resemblance, too. Unfortunately to Salama, Meyer's version was definitely better. In terms of everything, probably, in my opinion.

Don't get me wrong: Salama writes pretty well, but her characters fall in love without any reason (they had met only once!), and they both do so apparently at the same time. Yes, the main couple in Twilight falls in love quickly, too, and Bella and Unna both sigh alike every time they see their crush, but Meyer built their relationship better in my opinion - and with more pages. It felt more plausible. Whereas in Käärmeenlumooja, the whole thing was... I hate to say this, but it felt almost ridiculous. I'm sorry to say this, but it's my true opinion: Unna is pondering whether she should tell her mother about her Rufus (aka. let her know that she is seeing the guy?) even before she has a) met the guy for even the second time, and b) before they have done anything else than just shaken hands etc. What the hell? True, Unna was maybe less annoying with her drooling than Bella, but I have to say that I'd rather have more drooling than a relationship that I see no justification for.

Not that Twilight had been an overkill in the logic side of things, either, but still. I thought that Bella's hesitation and very pronounced uncertainty about Edward's feelings, how they spent time together in the manner that they did, was keeping things something I didn't laugh at, whereas Unna's feeble doubt and their really quick "from acquaintances to lovers" progress made me shook my head in disbelief. Both stories and relationships are rather "made" and fantastical, but Unna and Rufus' was the one I didn't personally buy at all. I tried to ignore it, but in the end - since their love story is the heart of the whole thing - I couldn't let it slide.

Sticking to the Käärmeenlumooja only, the main characters in general were quite... bland and thus, annoying: Unna was really grey as a character, mousy even - I wanted to kick some life into her - and Rufus was... I don't even know. I think I got rather mixed messages from him about what kind of man I should take him for. He became more pronounced to me towards the end, but I still feel a bit uneasy about them as characters. (As much as I liked his abilities). I liked the members of Rufus' gang the best. I also liked the original idea of the novel - but I was also questioning the choices of animals that were used there. Salama clearly chose the ones that were used just to avoid clichés. And as much as I think that it was a good idea in theory, I also have to raise my eyebrows for the downright bizarre choices. Especially Unna's animal... The only female faunoid(?) in the world - and she's a squirrel? Salama clearly went for the most quirky options and succeeded too...

To refer to the book's merits, I even chuckled out loud a couple of times and it was amusing in general, so it definitely wasn't a dull book, and the action sequences where we could see Unna using her special abilities were definitely the best part of the book. The beach/cabin scene with Rufus drifting into hibernation was my favourite scene overall.

A couple of examples of the bits that made me chuckle out loud. Brilliant:

"'Pelottavaa?"' Vikke kysyi. 'Njääh, ainoa laji mitä mä ainakaan pelkään on krokotiili.'
'Pelkäät? Niinku päivittäin vai?'
'Juu, tarkistan sängynalusen joka ilta', Vikke naurahti. 'Ei vaan pelkään siis voimaeläimenä. Eikö ittees epäilytä laji, joka ei oo kehittynyt jumalauta 200 miljoonaan vuoteen mihinkään? Evoluutio on vaan niinku todennut että tää on valmis, I'm done.'"

and my absolute favourite from a bit earlier:

"'Kyllä Darwinia on varmaan vituttanut, kun se on raapinut päätään, että muuten ihan jees teoria mutku on noi manaatit.'"

But, unfortunately, despite the hilarities, I could easily see that this was Salama's first novel. Especially from how she treated the most exciting scene in the whole book - the encounter with the hunter. Why brush off the most important scene in the whole book like that?

Okayish/good, but not as good as people have said. At least to my taste."

Pakko sanoa vielä lisäksi, että yhdyn vaarnan arvosteluun ihan täysin. Erityisesti Unnan epäaktiivisuudesta päähenkilönä. Nyppi. Taas jälleen kerran nostaa Twilightin entinen fani rumaa päätään ja tekee mieli ärjyä kaikille K:sta pitäneille mutta T:tä dissaaville, että verratkaa nyt hyvät ihmiset kahta naispäähenkilöä ja kertokaa kumpi on mielenkiintoisempi (kärjistys, tiedän ettei kahta kirjaa voi yks-yhteen näin verrata, mutta kuulin taas viikonloppuna T-dissausta, joten saatte te kaikki kärsiä nyt tästä :D): Bella on sentään selvästi älykäs ja aktiivinen, rohkea, siinä missä Unna... Noh, Unnasta jää käsitys, että hän vähän niin kuin pyörii vain mukana ja on muiden pyöritettävänä. Vaarna kuvaili tilannetta paremmin sanoin kuin minä, lukekaa tosiaan hänen kirjoituksensa aiheesta! Toki tämä on vain minun mieltymykseni, pidän aktiivisemmista päähenkilöistä, eli voi olla, että kirjoituksellisesti Unna oli hyvin toteutettu, mutta persoonansa ei vain ollut mieleeni. Eli älkää ottako tätä niin, että haukkuisin Salaman hahmonluontitaidot lyttyyn. Minulle jäi vain aika häilyvä mielikuva kirjan päähenkilöstä.

Tiedän, että olen tehnyt tästä aika kritisoivan arvostelun ("arvostelun") noin ylipäätäänkin, ja kärkevä sävyni johtunee pääosin korkeista odotuksistani ja siitä miten väsynyt olen, mutta haluan korostaa tähän loppuun, että en inhonnut Käärmeenlumoojaa. Se ei vain herättänyt intohimoja, varsinkin ennakko-odotukseni huomioiden. Se oli ihan ok. Ei siinä mitään, jotkut kohtaukset olivat oikeasti todella viihdyttäviäkin, ja kuten vaarnakin sanoi - hahmot erotti hyvin toisistaan ja oli siellä todellisia helmiäkin (Joone & Ronni). Mutta tuo pääparin muodostuminen häiritsi vain ihan liikaa Unnan passiivisuuden lisäksi allekirjoittanutta. Ja hei, voihan olla, että olen vain kohderyhmän ulkopuolella - voi olla, että silloin Twilightin kolahtamisenkin aikoihin olisi tämäkin voinut iskeä ihan eri tavalla. Nyt kiikun vähän siinä rajalla haluanko lukea jatko-osan. Luultavasti luen kuitenkin: se on ilmeisesti ensimmäistä osaa parempi?

Sen sijaan kirjan meriitteihin voisi laskea sen, että se nostatti nuorten aikuisten kirjoihin/nuortenkirjoihin liittyvää kuumettani entisestään ja vieläpä kirjoitusmielessä. Oikein sormia polttelee! Kesä, tule jo...

0 kommenttia