Itku pitkästä ilosta - vai miten se nyt menikään?

23.02

Tämän päivän onnellisuudenaihe on aika nurinkurinen. Se liittyy eläytymiskykyyni - siihen, että voin liikuttua kyyneliin kerta toisensa jälkeen fiktiivisten ihmisten koitoksista, vastoinkäymisistä, tragedioista. Jos minulta kysytään, he ovat olemassa, omassa fiktiivisessä maailmassaan. Mutta he ovat kuitenkin todellisia. Olen ehkä puhunut tästä aikaisemminkin. Luultavasti. Erittäin todennäköisesti. Pitäisi puhua lisää!

Ja niin paljon kuin joudunkin liikuttumaan tämän herkkyyteni ansiosta, en voi kuitenkaan olla muuta kuin kiitollinen siitä tunteiden tulvasta, kuitenkin.

Siitä huolimatta, että esimerkiksi pelkän allaolevan kappaleen kuuleminenkin nostattaa palan kurkkuun. Ko. jaksoa en vieläkään saa katsottua läpi ilman kyyneleitä. Saa nähdä monesko kerta on sitten se, josta selviän kuivin silmin. Onkohan jakso kuusi kertaa jo katsottu?


En nauti itkemisestä. Ja toisinaan pidän itseäni hölmönä, kun hihkun kirjan henkilöille tai olen ärtynyt tv-sarjan hahmolle. Jos mainostan tuota mainitsemaani asennetta fiktiivisiin hahmoihin, jos menen sanomaan että pidän heitä todellisina, saan vastaani kohotettuja kulmakarvoja, niitä varovaisen huvittuneita hymyjä, joiden merkityksen tietäisi näkemättäkin.

Mutta olen silti kiitollinen. Kutsukaa hulluksi tai idiootiksi, pidän sitä myös rikkautena. En vain sen takia, että pystyn tuntemaan näin vahvaa empatiaa. Vaan sen, minkä takia kirjojakin luetaan jne:

“A reader lives a thousand lives before he dies, said Jojen. The man who never reads lives only one.”
― George R.R. Martin, A Dance with Dragons 

Tunnen oloni rikkaammaksi kuin yksikään keisari vain siksi, että tuherran nenäliinan kätkössä kyyneleitä nähtyäni elokuvan, jonka olen nähnyt sata kertaa aikaisemminkin. Kun tunnen näin monia rakkaita ihmisiä. Toki en voi heitä koskettaa, seuraan heitä kuin poliisin kuulusteluhuoneen peili-ikkunan takaa, mutta se ei estä siteen muodostumista.

Siksi en voi omienkaan kirjoitusteni kohdalla tyytyä vähempään: jos henkilöt tuntuvat vain henkilöiltä, eivätkä todellisilta ihmisiltä - varsinkin nyt kun olen viimein tämän projektin aikana sitä aitouden tunnetta päässyt maistamaan - en koe voivani jatkaa. Tuntuisi turhalta. Toimimattomalta.

Siksi kirjoitussuunnitelmani lähtevät liikkeelle aina kysymyksestä Kuka hän on? Hahmo on tarinansa liikuttaja, en minä tai tapahtumien kulku, jota juoneksi tavanomaisesti kutsutaan. Jos en saa häneen aitoa yhteyttä, on kirjoittaminen vain keinotekoista pakottamista, joka ehkä muuttuu ajan kanssa aidoksi - tai sitten ei. Voi olla, että pakottamista on kaikkien kirjoittajien kokeiltava, sillä aloitettava, mutta äh kuinka vastenmieliseltä se tuntuukaan! Tuntuu kuin olisin nähnyt auringon ensimmäistä kertaa sitten sadan vuoden pimeyden ja olen sokaistunut valosta niin, etten tunnista enää mitään muuta.

Paitsi että henkilöhahmoni ovat jättäneet minut taas pimeyteen, hapuilemaan sokeana. Yhteys pätkii. Ehkä se johtuu siitä, miten tunnen isoveljen vieraaksi, olen tajunnut hänestä asioita, jotka eivät käy järkeen, niinpä koko mies on kuin yksi miljoonista auringonsäteistä, joita en pysty enää sokeudeltani erottamaan muusta auringonvalon massasta. Pitänee taas porautua siihen, mistä lähdin alunperin liikkeelle.

Ja nauttia tästä tuskasta, jota fiktiiviset ihmiset voivat muassaan tuoda. Tästä tuskastuneisuudesta, raivosta, epätoivosta. Ilosta ja suoranaisesta riemusta. Tänä iltana, kyynelistä.

Kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois.

4 kommenttia

  1. Voi, täällä on toinen leffaitkupilli! Harvemmin tulee itkettyä romaania lukiessa, koska minulla ne ovat elokuvien soudtrackit, jotka saavat kyynelkanavat toimimaan. Ei tarvitse olla edes surullinen kohtaus: mahtipontisuus riittää. Heti, kun kovat Hans Zimmerit pärähtävät soimaan, tämän tytön silmät kiiltelee ihastuksesta. Surulliset leffat + oma rauha takaavat puolestaan sen, että nyyhkin nokka tukossa. Se on itseasiassa aika kivaa... Olen samaa mieltä siitä, että eläytyminen on rikkaus.

    Henkilöhahmot ovat myös minulle tärkeässä roolissa, mutta en tiedä kuinka suuressa... En haluaisi luoda kässäreihini kuoria, mutta toisaalta olen saattanut tahtomattani tehdä niin. Hahmot ovat kyllä selkeitä kokonaisuuksia pääni sisällä, mutta se minkä verran annan heistä irti kässäreihini, on eriasia.
    Toisten romaaneja lukiessa käännän taas tunteen usein negatiivissävytteiseksi. Olen huomannut, että minua alkaa kovin helposti ärsyttämään romaanin henkilö. Helpommin inhoan hahmoa, kun pidän tästä. Tämä koskee nimenomaan päähenkilöitä. Minua on ilmeisesti vaikea miellyttää. Tämä johtunee pitkälti siitä, että olen usein antagonistien puolella. Myös omien kässäreideni päähenkilöt usein ärsyttävät minua, joskus myös provosoin näitä piirteitä (tulet huomaamaan sen Kuurassa). :D
    En voi kuitenkaan sanoa, että henkilöhahmot olisivat minulle juonta tärkeämmässä asemassa. Minulle hahmot kasvavat sitä mukaan, kun juoni etenee. Pidän kehityskertomuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, Hans Zimmer - ainoa elokuvasäveltäjä, jonka olen tunnistanut elokuvasta ilman, että olen nähnyt lopputekstejä. Hieno mies, hienoa musiikkia. :)

      Hahmot ovat vaikeita silloinkin, kun lähestymistapa on hahmolähtöinen - kuoria ovat täälläkin suurimman osan aikaa. :D Vaatii ainakin itselläni todella paljon taianomaista asioiden loksahtelua kohdalleen päässäni, ennen kuin homma alkaa pelata siinä määrin, että pääsen oikeasti hahmon ihon alle ja voin sanoa luoneeni todellisen ihmisen. Ehkä se tulee helpommaksi, jos onnistuu löytämään ne oikeat metodit siihen, itselläni on vielä aikamoista hakuammuntaa ja pitkän ajan kanssa vatvomista.

      Aika jännä tuo päähenkilön inhoaminen. :D Toisaalta selittää K:n aika hyvin. :D Mikä ei hänen tapauksessaan ollut lainkaan huono juttu! Täytyy vain ihailla kykyäsi pyörittää tällaista hahmoa. :)

      En tiedä sulkeeko hahmokeskeisyys juonen mukana kasvamisen pois. Mielestäni ei - voi olla, että on mielestäni nimenomaan jopa päinvastoin. :) Tai ainakin itse yhdistän aivoissani juonilähtöisyyden siihen, että silloin keskitytään juoneen ja hahmoja kuljetetaan vain siinä sivussa, siinä missä hahmolähtöisissä kirjoissa keskitytään hahmojen sisäiseen maailmaan, sen muutokseen, ja juoni ikään kuin vain tapahtuu siinä sivussa apuvälineenä ja tukena hahmon maiseman muutoksille. Tms. :D

      Ei sillä, pidän kyllä juonivetoisistakin kirjoista. Onhan tämä editoitava kirjanikin olevinaan juonivetoinen myös, ainakin osittain. Mutta esim. dekkarit jäävät minulla usein, ovat tainneet tähän asti aina jäädä, vain "hyvän kirjan" tasolle, koska olen kiinnostuneempi hahmoista enemmän. Jännitykselliset juonet viihdyttävät, mutta täysi kymppi saadaan aikaiseksi mielessäni vasta kun hahmotkin ovat eläviä ja keskitytään myös heidän sielunmaailmaansa. Tämä lienee tarkoitukseni romaaniraakileeni kanssa, katsotaan kuinka käy. :D

      Poista
  2. Tämä kuulostaa kaikki hyvin tutulta! Olen itse aina ollut todella herkkä liikuttumaan fiktiivisistä teoksista, ovat ne sitten kirjoja, teatteriesityksiä, elokuvia, tv-sarjoja; musiikkikin voi laukaista voimakkaita tunteita. Itken tosielämänkin asioille, mutta yhtä vahvasti kyllä fiktiivisille tapahtumille. Ja liikutun muillakin tavoilla kuin itkemällä, ja ylipäätään fiktiiviset hahmot saattavat merkitä minulle ihan valtavan paljon.

    Ja olen samaa mieltä siitä, että kyllä ne henkilöt ovat olemassa omassa maailmassaan. Sitä paitsi, jos tarina on kirjoitettu (/esitetty/ohjattu/jne.) sillä tavoin, että siitä pystyy liikuttumaan, niin se johtuu usein siitä että heidät on tehty niin eläviksi, että vaikka juuri tuo hahmo ei olekaan ehkä meidän todellisuudessamme olemassa, niin on sen sijaan monia muita ihmisiä jotka ovat jollain tapaa kokeneet jotain samanlaista, ainakin vertauskuvallisesti.

    Minullekin tarinat lähtevät ennen kaikkea hahmosta. Eivät hahmot tietenkään tyhjyydessä elele vaan ovat jotenkin sidoksissa johonkin tilanteeseen, johonkin kehityskulkuun, mutta silti tarinat lähtevät minulle oikeastaan aina siitä ajatuksesta, että "olis tällainen hahmo joka sitten olisi tällaisessa tilanteessa ja sitten se suhtautuisi näin". En edes tiedä, miten kirjoittaa jotenkin muuten. :-P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä näyttäisi siis olevan hyvin samanlaiset taipumukset. :)

      Poista