Uneton Turussa

1.26

Jälleen yksi niistä illoista, jolloin en vain saa unta. Tällä kertaa mielessäni pyörivät kirjoittamiseen liittyvät ajatukset niin vahvasti, että viimeinenkin väsymyksenhiven katosi tunnin parin sängyssä pyörimisen myötä.

Vaan kun ne kirjoittamiseen liittyvät ajatukset eivät taaskaan liittyneet tekeillä olevaan romaaniini. Hemmetti.

En tiedä tapahtuuko tätä muille, varmasti joskus, mutta aivoni eivät tunnu tällä hetkellä kerta kaikkiaan suostuvan keskittymään romaaniini ja sen henkilöhahmoihin - koko tarina tuntuu kaukaiselta kuin toinen planeetta. Ihan kuin en olisi itse tarinaa luonut ja hahmoihin tutustunut, tuntuu kuin se olisi vain jonkun tuttavan ohimennen tekemä suositus kirjasta, josta en olisi sitä ennen kuullutkaan enkä olisi ajatellut sen jälkeen hetkeäkään. Sen sijaan mietin pakonomaisesti kahta muuta lähtökuopissaan olevaa romaaniani, sekä nyt uusimpana villityksenä ficci-ideaa, joka on tänä iltana riivannut ajatuksiani toistuvasti. Räydyn taas siinä ristitulessa, jossa kirjoittajat usein palavat epätoivoisina projektiensa huomionkipeydessä. Vanha tuttu ongelma, mutta aiheuttaa lopulta allaolevan reaktion joka kerta, kun tilanne tarpeeksi pitkälle menee:

rosstophergeller @ tumblr
Lisäksi olen lukemassa tällä hetkellä Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaania, josta minulla on paha tunne, että tulen olemaan yksi tunteiden lätäkkö kirjan päättyessä. Ei sillä, voi olla että Ishiguro tekee vielä saman kuin Pitkän päivän illassa, joka jätti minut aika kylmäksi, ja jään vain tuijottamaan viimeistä sivua tuntien pettymystä ja epäuskoa siitä tässäkö tämä nyt oli, mutta ainakin tämä kirjan alku on tuntunut tunnelmaltaan hyvinkin lupaavasti (masokisti täällä hei) siltä, että jossain kohtaan saamme eteemme heti alusta alkaen maalaillun julman ja surullisen totuuden oppilaitoksesta ja siitä, mitä hemmettiä siellä oikein touhutaan. Näen jo silmissäni ihmisrauniot ja surulliset kohtalot, ja vaikka näky onkin kaunokirjallisuuden kannalta varsin hyvä, toisaalta pelkään sitä, että saatan joutua raaputtamaan jäännöksiäni nojatuolin syvyyksistä lapiolla lukukokemuksen jälkeen. Ah, kauhun suloinen tasapaino!

Ei tässä kai ollut sen suurempia asioita. Halusin vain todeta ihan ääneen julkisesti, että on välillä rankkaa, kun päässä pyörii monta eri ihmiskohtaloa, joita joutuu jossakin kohtaa laittamaan paitsi jonkinlaiseen järjestykseen mutta myös hallitsemaan ihan projektikohtaisestikin. On se rankkaa, pienen kirjoittajanalun elämä.* Siihen kun ympätään tosiaan nämä muiden kaunokirjallisten tuotteiden tyypit sekä ne ihan oikean elämän ihmissuhteet, niin ruuhka-aika Manhattanilla on valmis. Päässä käy kuhina kuin postilaitoksessa joulun alla.


(*Itsesääli enemmän tai vähemmän sarkasmia. Koska toisaalta onhan tämä nyt kaikesta kiroamisesta huolimatta kuitenkin se ainoa asia, mitä haluaisin maailmassa tehdä, ja kiroaisin oletettavasti kahta pahemmin, jos en joutuisi tekemään päähäni kyynärpäillä tilaa omille ajatuksilleni kaiken hahmomekkalan keskellä ja laittamaan mokomia itsekeskeisiä keskenkasvuisia mukuloita ruotuun. Mutta valittaa on pakko. Sitähän varten blogit ovat.)

//edit. Olen ilmeisesti romaanitaipaleessani vaiheessa 8. Goblins, don't eat me!(Tai itse asiassa vaiheessa 16, periaatteessa, mutta koska toiseen luonnokseen olen lihavoittanut ensimmäistä kaksinkertaiseksi, niin... Tai ehkäpä sitä ennen olevat vaiheet käydään läpi jokaisen luonnoksen kohdalla? Makes more sense.)

3 kommenttia

  1. Vaihtelen kässäreiden välillä työskentelyä, kun yksi muuttuu puuroksi. Välillä kässäreidenkin pitää vaan antaa olla.

    Fan fiction ei vaan sopinut tähän soppaan, joten kun aloin kirjoittaa kässäriä, jonka halusin lähettää kustantamoonkin, lopetin ficcauksen kokonaan. Kahden kielen välillä zombailu ei vaan onnistu minulta.

    Sängyssä saatu inspiraatio/flowkohtaus on kyllä hirveintä mitä tiedän. Aivot eivät vaan suostu sammumaan! O.O

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole kirjoittanut ficcejä sitten teinivuosien, mutta nyt olisi intoa taas pitkästä aikaa. Onneksi tämä kesken oleva romaaninikin on englanniksi, joten kielen kanssa en joudu pahemmin hyppimään! Ja, noh, kääntäjä-opiskelijana pitäisi siihenkin olla jo tottunut. Joku onni onnettomuudessa. :P

      Näinpä, argh, sain lopulta unta vasta joskus kolmen jäljestä. Enkä tiedä tulinko tuosta päässä vallinneesta ajatuskaaoksesta yhtään sen viisaammaksi, kun en kuitenkaan saanut paljoa mitään paperille. Oivoi...

      Pystytkö vaihtamaan kässäreiden välillä absoluuttisesti, niin että sammutat toisen radion pois päältä ja kuuntelet vain yhtä, ja kun tulee aika työskennellä ensimmäisen kanssa, napsautat taas virrat päälle siitä sammuttaen samalla toisen? Minulla on näköjään vaikeuksia tämän kanssa... Kaikki projektit tappelevat huomiostani yhtä aikaa, kuten kuvailin. Omatunto viimeistään pitää tuota romaanikässäristressiä päällä, kun olen päättänyt saada sen rundille tässä kevään aikana...

      Poista
    2. No, sinulla sentään kaksikielisyys tukee opintoja. ;)

      Minusta tuntuu, että sängyssä saadut inspiraatiot valuvat suoraan likakaivoon, koska en usein muista niistä juuri mitään seuraavana aamuna. :(

      Minulla on siinä mielessä putkiaivot, että radio on usein kiinni, kun työstän aktiivisesti jotain kässäriä deadlinen ja suunnitelman kera. Mutta esim tuossa kesällä kirjoittelin sitä sun tätä yhtä aikaa, parhaimmillaan tosiaan neljää kässäriä. Ficcausuran aikana opettelin pitämään deadlineista kiinni, jolloin kirjoitin ensin sen ficin luvun, joka oli jo maailmalla (ja jolla oli jo lukijoita) ja keskityin sitten vasta siihen uuteen ideaan, jota kirjoitin pitkään "julkaisematta".

      Voisi kai sanoa, että minulle on kehittynyt eräänlainen kurinalaisuus näiden kanssa. Pyrin palvelemaan aina ensin sitä pisimmälle kehitettyä ideaa ja työstämään sen tauoilla uusia juttuja. Alusta loppuun sitoutuminen ei onnistu, mutta aina yhden työvaiheen ajaksi sitoutuminen onnistuu (ideointi, alku, raakavedos, editointi, palaute jne.).

      Poista