Lyyristä lauantaita

11.38

Opettelen soittamaan tämän tai kuolen yrittäessäni. Niin kaunis kappale. Niin kaunis.


 Inspiraatioksi Benedict Cumberbatchin keskustelu James Rhoadsin kanssa, jonka mainitsinkin viimeksi soittamisesta puhuessani. Puhuvat klassisesta musiikista.


Eilen oli kaunokirjallisuuden analyysin tentti. Jouduin lukemaan runouden tulkinnasta, alueesta joka on vieras ja vaikea, sillä runot ovat aina tuntuneet minulle vaikeilta ymmärtää, niiden tulkinta on mielestäni suorastaan mahdotonta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. (En malta odottaa, että joskus pääsen kääntämään niitä, hrr.) Ja ymmärrettävyyden puute on aina syönyt minulla sitä nautittavuutta, esteettisyyttä, joka runoudessa piilee. Valitettavasti.

Mutta tenttikirjassa oli katkelmia, esimerkkejä, ja rakastuin niistä pariin. Kävin eilen kirjastossa, ja vaikka sieltä kotiutui monta muutakin teosta, nappasin myös Walt Whitmanin ja T. S. Eliotin valitut runot hyllystä kuin varkain. Aloitin eilen Eliotin kuuluisammalla runolla,  nimeltään "The Love Song of J. Alfred Prufrock". Olin jopa niin uskaliaalla tuulella, että lausuin runoa ääneen ensimmäisen kerran sen luettuani. Hyvää ääntämisharjoitusta. Sekä muistutus siitä, että runot on tarkoitettu lausuttaviksi; niiden poljento muuttuu tulkitsijan mukaan, ne alkavat elää omaa elämäänsä.

Tässä eniten omaa tulkintaani muistuttava luenta:


Benedict Cumberbatchin lukema Keatsin Ode to a Nightingale on runo, jota olen kuunnellut ennenkin. Tulkinta on kaunis, vangitseva. Kuten itse teoskin.



Viimeiseksi jätän teille tunnetun Shakespearen The Seven Ages of Man -pätkän As You Like It -näytelmästä. Myös herra C:n tulkitsemana. Tämä on ehdoton suosikkini.



Erittäin rentoa viikonloppua teille kaikille.

0 kommenttia