Uskonnosta, uskomisesta

0.57

Eräs tuttavani linkkasi Facebookissa sivulleen Stephen Fryn Big Think -sarjaan kuuluvan pohdinnan uskonnosta, uskomisesta, sen seuraamuksista. Aihe on mielenkiintoinen, olen eräänkin ystäväni kanssa siitä puhunut ja väitellytkin monesti, eikä ilmiö nimeltä uskonto taida koskaan kiehtovuutaan menettää, hyvässä tai pahassa.


Monet haluavat jakaa itsensä ja toisensa puhtaasti jompaan kumpaan ääripäähän - ateisteihin ja uskovaisiin. Keskivaiheilla olijat joko pitävät suunsa kiinni tai heitä katsotaan kummaksuen: Friikit! Missä selkäranka valita puolensa, häh?! No juu, ehkäpä se meni juuri siinä.

Lasken itseni ateistiksi: allekirjoitan esimerkiksi Fryn puheet tuolta videolta täysin. En yksinkertaisesti voi uskoa jumalaan tai jumaluuksiin - niitä ei tarvita mihinkään (tästä lisää kohta). En usko, että elämääni ohjailee mikään muu kuin minä itse, läheiseni, geenini, ympäristöni sekä sattuma (tai korkeintaan maailmankaikkeuden/sen sattuman v-mäisyys, mutta ei siitä sen enempää). Ironista varastaa filosofiaa uskonnon yhteydessä fantasiakirjallisuuden puolelta, mutta Game of Thrones -tv-sarjassa ja sen pohjana olleessa kirjasarjassakin esitetty ajatus tuntuu varsin järkevältä Jumalasta tai Allahista hössöttämisen rinnalla:

"There is only one god and his name is Death. And there's only one thing we say to Death: Not today."

Simppeli filosofia - joka on kaiken lisäksi täyttä totta, olitpa sitten ateisti tai uskovainen. Kuolema on se joka meidät joka tapauksessa täältä vie, sitä jos mitä voisi pitää jonkinlaisena korkeampana voimana, jos sellaista haluaa jostain hakea - eikä sille voi tehdä kuitenkaan mitään muuta kuin esittää toivomuksen, että jos vielä yhden päivän saisi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö haluaisi uskoa jumalaan/jumaluuksiin. Tai ettenkö ymmärtäisi, miksi uskovaisia on niin paljon tai mitä hyötyä uskonnoista on.

Tässä vaiheessa yleensä ystäväni kanssa sukset menevät ainakin hieman ristiin. Kerronpa miksi.

En ole perinteinen ateisti siinä mielessä, että - kuten tuossa jo mainitsinkin - toivoisin, että voisin uskoa. Oikeasti. Elämä helpottuisi kummasti! Olisi tukea ja turvaa, lohtua jostakin, eikä kuolema tuntuisi läheskään niin pelottavalta. Eikä nyt eläessä olisi jatkuvaa ärsyttävää aikapommimaista muistutusta nakuttamassa takaraivossa siitä, että nyt on parempi elää sillä eilistä en enää koe uudestaan ja huomisesta ei ole mitään takeita, tässä sitä ollaan maan päällä vain kerran ennen kuin luonto vie omansa ja mullaksi maadutaan. Ihmiset, jotka kerran menetät, menetät lopullisesti. Ja eläessäänkin ovat eläimiä siinä missä muutkin, persoonallisuus sijaitsee aivoissa ja niiden kemiassa ja rakenteessa, ei sielussa jossain sydämen tienoilla. Totuus, ainakin se jollaisena sen tällä hetkellä näen, on hemmetin raadollinen, mielumminhan sitä ajattelisi, että tuolla olisi joku yläkerrassa vahtimassa miten homma pyörii ja pitämässä huolta siitä, että kaikki saavat sellaisen kuolemanjälkeisen elämän kuin ansaitsevatkin! Kuuntelemassa rukouksia ja vastaamassa niihin (mielummin myöntävästi) hyväksi havaitsemallaan tavalla. Ja kyllä kieltämättä sieltä Raamatusta yms. kirjoista ihan hyviäkin juttuja löytyy, en kiellä, esimerkiksi Rakasta lähimmäistäsi on ihan ok, ei mitään vastaanlaittamista. Kymmenessä käskyssä on kieltämättä itua, vaikka mahtipontisia ovatkin ja nimityksensä herättää automaattisesti pieniä epämiellyttävyyden väreitä. Vaan tässä tulee se pointti, joka tuntuu Raamattu-intoilijoilta menevän usein yli hilseen tai jääneen vain yksinkertaisesti unholaan: eikös nuo mainitsemani ole ihan jokaisen ihmisen perusperiaatteita, moraalin kulmakiviä? Osa maalaisjärkeä?

Jos ovat, mihin tarvitaan Raamattua? Kuten uskonnon ja virkavallan kohtaamisessa usein otetaan (onneksi) nykyään esille, vaikka lait perustuivatkin myös uskontojen säädöksille, niissä pitäisi kuitenkin määrätä ihan se puhdas moraali, käsitys oikeasta ja väärästä, oikeudenmukaisuus, eikä kirja, joka on jo niin vanha, että monet asiat yhteiskunnassa ovat menneet kokonaan uusiksi sen kirjoittamisen jälkeen (ja niin, se on tosiaan ihmisen kirjoittama siinä missä pöydälläni nököttävä Tolkienin Hobittikin).

Mutta jatketaan tunnustusten tiellä kun nyt niitä rupesin latelemaan ja jotta aiheesta saa enemmänkin irti. Tunnustan luultavasti suurimman "syntini" kunnon ateistina: kun tapahtuu jotain kamalaa, tavallaan rukoilen. Itse asiassa ulkopuoliselle se luultavasti kuulostaa täysin uskovaisenmalliselta, perinteiseltä rukoilulta: saatan jopa sulkea silmät siksi aikaa kun mielessäni hoen epätoivoisesti "Anna asian x mennä hyvin, edes tämän kerran, ole kiltti". Mutta jujuna on se, että vaikka tämän rukoukseni mielessäni jonnekin äärimmäisyyteen kohdistan, en kuitenkaan oikeasti usko sen menevän kenellekään. Edes maailmankaikkeudelle ja sattumalle, joille toiveeni epäsuorasti kohdistan.

Ai niin, ja tunnustetaan vähän lisää: kun jotain kamalaa tapahtuu, reagoin luultavasti sanomalla Voi luoja. Vakiintunut tapa, ei vielä todiste siitä, että olen käännytettävissä.

Tai no, itse asiassa... Itse asiassa olen käännytettävissä - jos pystyt vastaamaan haasteeseen, jonka edessä uskovaiset ovat tähän mennessä kaatuneet. Jos pysyt osoittamaan Raamatun sanan todeksi (myös ne ihmeteot, et vain sen että Jeesus-niminen heppu oli joskus historiallisesti olemassa), perustelemaan järkevästi sen että Jumala on olemassa, todistamaan että uskon periaatteet pitävät kutinsa ja ovat vieläpä järkeviäkin. Pystyt järkevästi vastaamaan esim. Fryn pohdintoihin. Huom. Ei tarvitse välttämättä osoittaa että Tuolla se Jumala nyt seisoo, katso! mutta sinun täytyy kuitenkin pystyä vetoamaan järkeeni (tehtävä, joka on tähän asti ollut uskovaisille mahdoton) sen verran, että voin uskoa Jumalan olevan olemassa ja järjestäneen kaiken jne, erityisesti selittämään sen, mihin Jumalaa oikein tarvitaan, kun tieteellisestikin on jo pystytty todistamaan, että Maa esimerkiksi ja elämä sen pinnalla on todellakin voinut syntyä silkan kemian ja fysiikan avulla, ilman jumalallista väliintuloa. Toki on vielä selittämättä mistä kaikki on saanut alkunsa, kuten Frykin totesi, mutta noh, eiköhän siihenkin jossain vaiheessa jotenkuten päästä. Tai sitten ei. Ehkä tämäkin jää - ironisesti - pelkäksi uskon asiaksi.

Tuosta näpäytyksestä ehkä päättelettekin jo sen, mistä aion puhua seuraavaksi. Edelliseen kappaleeseen varmasti nousi uskovaisilta äänekäs vastalause ja vetoomus sen puolesta, että termi uskonto/uskovaisuushan sisältää nimenomaan sen perustavanlaatuisen seikan, että kyse on uskosta. Eikä sitä siten voi todistaa, pitää vain uskoa. Noh. Niin. Ja silti on Raamattua, katolisen kirkon tiukkoja sääntöjä, muslimeiden vastaavista puhumattakaan, kirkon oppeja, jotka menevät jo terveen maalaisjärjenkin yli niin että suhisee ja joita pitäisi kaikkien noudattaa? Jos kerran kyseessä on uskon asia, eikö se silloin kuulu uskovaisille itselleen ja vain heille, eikä muilla pitäisi olla a) asiasta mitään sanomista (ainakin niin kauan kuin eivät riko lakeja/ihmisoikeuksia) ja b) vastuuta jakaa tätä uskoa ja sen sanelemia enemmän tai vähemmän järkeviä periaatteita olipa oma uskon taso mikä hyvänsä? Jos pitää valita kumman varaan uskoni laitan, tieteen vai Jumalan, laitan uskoni tieteen puolelle. Jos pystyt antamaan uskonnolle paremmat voittosuhteet, voin harkita asiaa uudelleen.

Tuosta päästäänkin nätisti pohdintani alkuun, ympyrä sulkeutuu mukavasti: kuten alussa mainitsinkin, tällainen joustava asenne tuntuu kismittävän ääripäiden kannattajia, ja jopa ystäväänikin toisinaan. Se, kun myönnän auliisti, että jos olosuhteet ja tiedot muuttuvat, jos Jumalan olemassaololle osoitetaankin yhtäkkiä järkeviä, paikkansa pitäviä perusteluja ja osoitetaan, että Jumalan olemassaololle on itse asiassa n. 90-100% todennäköisyys, voin "vaihtaa leiriä". Se on kai sitä selkärangattomuutta, periaatteiden puutetta. Anteeksi mitä? Se, kun ajattelen mielummin omilla aivoillani, enkä itsepäisesti pitäydy uskomuksessa, joka uuden tiedon valossa näyttääkin väärältä ja vähemmän järkeenkäyvältä kuin se toinen? Jos joskus päädynkin sittenkin uskomaan, että on olemassa Jumala tai jumaluuksia, se ei johdu siitä, että toisen puolen markkinointikoneisto on saanut minusta otteen ja olen lammasmaisesti talutettu heidän puolelleen aitaa. Ei todellakaan. Se johtuu sitten siitä, että sieltä puolelta on tullut argumentteja, jotka päihittävät ateismin vastaavat ja jotka vastaavat paremmin omia aivoituksiani, päättelyjäni ja kokemuksiani. Olen typerys, idiootti, enkö niin?

Hassua, samaa taisivat sanoa tietyistä tyypeistä muutama sata vuotta sitten, jotka väittivät maapalloa pyöreäksi. Ironista, eikö totta?

Kuten sanottu, olen oikeastaan kateellinen niille, jotka voivat uskoa. Hyvät heille. Uskonto tuo kaiken p:n lisäksi tosiaan niitä hyviäkin asioita, joista jo puhuinkin. En ole siis kiihkomielinen ateisti. Olen ateisti, jopa vahvasti, mutta olen sen periaatteen kannalla, että elä ja anna toisten elää - jos joku uskoo, uskokoot, jos joku ei usko, olkoot uskomatta. Ei sen pitäisi olla tämän vaikeampaa, eihän? Ongelmia syntyy vasta tasan siinä kohtaa, kun muiden erilaisuudesta tehdään itselle herne nenään vedettäväksi. Kun halutaan saada kaikki samaan leiriin. Ei se vain onnistu. Ei ainakaan niin kauan, kun ko. leiri perustuu siihen, että me olemme oikeassa ja kaikki muut väärässä. Ei se vain toimi. Uskokaa, hyvät kiihkouskovaiset, jo. Tai vastavuoroisesti kiihkomieliset ateistit - ei homma niinkään päin pelitä. Sitten vasta, kun saadaan neutraali, humanistinen, kaikkien älykkyyttä ja uskomuksia syleilevä ratkaisu, voidaan edes alkaa keskustella sellaisesta mahdollisuudesta kuin yksi iso leiri. Ja tiedättekö mitä? Se leiri on yhtä kuin tuo jo mainittu periaate: elä ja anna toisten elää. Sellaista päivää ei koskaan tulla näkemään (ainakaan ilman häviävän osapuolen systemaattista vainoamista), että uskonnot katoaisivat kokonaan ja ateistit valloittaisivat maailman, tai päinvastoin. Ainoa neutraali vaihtoehto on se, että lopetetaan kanssaihmisten käännyttäminen omalle puolelle, hyväksytään että meitä on moneen junaan - ja hups, sitten olemmekin yhtäkkiä samassa! Eikös tällainen systeemi toimisi vähän paremmin?

Harmi, ettei sitä taideta koskaan saada toimintakuntoon. Kun meitä kerran on näin moneen junaan.

0 kommenttia