I am the piano... woman

10.47

Eilen täytin vuosia. Päivä ei mennyt ehkä kaikista mieluisimmalla tavalla, mutta noh, sellaista sattuu. Sattuu myös sellaista, että olen menossa puolentoista tunnin päästä kahden kirjan tenttiin vain niistä yhteensä ehkä noin 30-50 sivua lukeneena. Veikkaan, että ei edes sitä ykköstä irtoa. Mutta noh, tyhmyydestä sakotetaan - pääsenpähän tenttimään kurssia sitten syksyn alussa taas uudestaan.

Tästä päivästä on ehkä tulossa kokeileva, rajoja rikkova. Siltä se ainakin tuntuu. Aloitin ylläolevan sähellyksen lisäksi sillä, että keitin ensimmäistä kertaa elämässäni kananmunan itselleni aamiaiseksi. En kerro paljonko eilen täytin, sillä sen tiedon valossa saattaisitte pitää minua täytenä poropeukalona tai avuttomuuden perikuvana, kun vasta tähän ikään mennessä päädyin kananmunaa keittämään. :P Mutta niin, päädyin toteamaan, että oli se ihan hyvää (vaikka koko ikäni olenkin ollut vannoutunut keitetyn kananmunan vastustaja), joskin vain silloin kun lisäsin jatkuvasti suolaa ja kun sain pidettyä poissa mielestäni tiedon siitä mitä oikeastaan söin. Kokeilen luultavasti toistekin, uskallus tuntui tänään kannattavan.

Tämä ehkä koominenkin pohdinta oli vain alustusta sille, mikä tänään mietityttää ja mikä luultavasti tekee päivästä erilaisen muihin verrattuna.

Toinen päivääni kuuluva "uutuus" on nimittäin klassisen musiikin pohdiskelu ja kuuntelu. Ei sillä, kuuntelen elokuvien soundtrackejä varsin usein, mutta en vanhoja klassisen musiikin klassikoita kuten Beethovenia tai Schubertia. Ajoittain, yksittäisinä kappaleina kyllä. Mutta en ajatuksella, en niin että jälkikäteen muistaisin kuka olikaan tehnyt ja mitä. Ja se on tavallaan sääli.

Asiaa pohtinut pianisti James Rhodes peräänkuuluttaa klassiseen musiikkiin yhdistettävien ylemmyyden ja arvokkuuden mielikuvien karsimista, musiikin "maallistamista" ja palauttamisesta kaiken kansan tietoisuuteen ja nautinnoksi - paitsi puheissaan mutta myös konserttipukeutumisessaan, jossa hän ei muiden konserttipianistien tavoin pidä frakkia tai muita juhlapukimia, vaan pukeutuu mukavasti farkkuihin ja tennareihin. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, varsinkin pohdittuani sitä, miten itsellänikin on varsinkin soittajana (pianon alkeet) vahva asennevamma klassista musiikkia kohtaan - se tuntuu monimutkaiselta, hienostelevalta, "todellisten asiantuntijoiden" musiikilta. Tarvitsisiko sen olla sellaista? Rhodes tekee työtä asian eteen ja olen siitä kiitollinen.


Musiikkipohdinnat palauttavat minut tänään pianon ääreen. Se on aika merkittävä asia. En ole harjoitellut ikuisuuksiin, koska minulla ei oikein ole kärsivällisyyttä soittaa jotakin vain harjoittelun vuoksi. Ja myös siksi koska pidän itseäni lähtökohtaisesti surkeana, koska minulta puuttuu kyky teetättää raajoillani eri kuvioita eri aikaan - harjoittelu tuntuu siis pääasiassa turhauttavalta. Mutta näiden pohdintojen myötä voisin kaivaa kiipparini säilytyspaikastaan, etsiä taitotasoani vastaavat tai hiukan haastavammat nuotit ja kokeilla onneani. Harjoitella.

Ja jättää sen jälkeen kiipparit esille, niin ettei harjoitteluun ryhtymiseen ole esille ottamisen vaivannäön asettamaa kynnystä.

Toivottavasti tässä kuukauden sisään saan myös aloitettua kitaran soiton harjoittelun yhdessä ystäväni kanssa, joka on luvannut minua opettaa. Minusta ei koskaan tule "oikeaa" pianistia tai kitaristia, mutta haaveissani on saavuttaa molemmissa taitotaso, jolla pystyn soittamaan haluamiani kappaleita ihan vain omaksi mielihyväkseni. Toivotaan. Tänään on ainakin tarkoitus rohkaistua ja unohtaa stigma, joka "oikean" musiikin ja "oikeiden" soittajien ajatuksesta nousee. Yksinkertaisesti tarttua härkää sarvista ja tehdä jotain rohkeaa: kohdata pelko siitä, että on tuomittu epäonnistumaan.

Kuulostaa pieneltä asialta, ja ehkä se sitä onkin. Mutta nämä pohdinnat antavat silti tietynlaista hyvää oloa ja varmuutta, suuntaa. Ja se on mielestäni aina jakamisen arvoista.

Mitä te uskallatte kokeilla tänään?

Tässä vielä musiikkia korvillenne: ainakin vielä lempiklassisen paikkaa sydämessäni pitävä Chopinin Fantasie Impromptu.



0 kommenttia