Pohdintaa elämästä

11.47

Essee tuli viimein valmiiksi, toista pahempaa savottaa aloittelen tässä samalla, kun muistelen lämmöllä eilistä täydellistä kesäpäivää Turun Ruissalossa, jossa aurinko paistoi, meri oli viileä mutta uitava, ja lämpö helli rantaleijonia täydellisesti kera sopivasti viilentävän leppeän tuulen. Ah.


Mielessä pyörivät myös vakavammat asiat. Eilisestä elokuvasessiosta (Minun Afrikkani) ja koko ihanasta päivästä tuli päälle lähes kiukkuiset pohdinnat siitä mitä elämältäni haluan ja miten en voi, en voi tyytyä tavalliseen. En halua työtä, joka on kahdeksasta neljään tai tehdä samaa joka helvatan päivä vain siksi että saan muutaman lomaviikon vuodessa ja siis silloin mahdollisuuden käydä reissussa tai lukea kirjaa pyjamassa tai mitä nyt haluankin tehdä rentoutuakseni. Ei käy.

Kuulostan varmaan itsekeskeiseltä kakaralta, jolla ei ole minkäänlaista todellisuudentajua. Tiedostan kyllä, että elämä ei ole kenelläkään pelkkää arjen karttelua, arki saa kiinni kenet hyvänsä, työtäkin pitää rahojen eteen tehdä. Eikä siinä mitään. Mutta haluan itsekkäästi elää omilla ehdoillani, minun elämänihän tämä on, pentele. Haluan ansaita kirjoittamalla, kääntämällä, tekemällä jotain mistä pidän, mielummin tehdä sitä tienestiä jossain muualla kuin täällä. Vaikka Britanniassa. Tai Italiassa. Missä nyt milloinkin haluan elää. Kuulostaa utopistiselta ja sitähän se onkin, en kiellä, mutta niin vain täytyy tehdä. En tiedä miten pääsen tavoitteeseeni, mutta tiedän että näivetyn ja elämäni tuntuu hukkaan heitetyltä, jos en saa siitä muokattua mieleistäni.

En tiedä voinko tehdä elämäni eteen lopultakaan paljoakaan. Ainakaan tuonkaltaisen elämän tavoittelemiseksi: olen köyhä opiskelija, jolla lahjana on keskinkertaisuus. Mutta aion yrittää. Kirjoittamiseni on ruosteessa, selvä, sitten poistan siitä ruosteet pisara kerrallaan ja pyrin saamaan aikaiseksi julkaisukelpoista materiaalia. Aion taistella. Kirjailijan ennakkotienesteillä ei mitään ulkomaanmatkoja kustanneta, kun voikin leivän päällä voi tehdä tiukkaa, mutta aion yrittää. Olen jo mielessäni luopunut haaveilemastani elämästä, olen niin kauan jo polkenut viimeisiä hukkuvan miehen voimattomia polkaisuja, että en usko edes työvoiton mahdollisuuteen. Mutta aion yrittää.

En vain tiedä mitä tekisin perheeseen liittyvien velvollisuuksieni suhteen. Tuntuu itsekeskeiseltä ajatellakaan vaihtoon lähtemistä, valmistumisen jälkeen ehkä ulkomaille muuttoa. Voinko niin tehdä? Olenko itsekäs, jos lähden tavoittelemaan haluamaani elämää? En tiedä. Siltä se tuntuu, varsinkin kun ympäristöni tyytyy, suoriutuu elämästään, ottaa sen mitä annetaan eikä pyydä enempää. Olenko samaa lajia, pitäisikö olla, aionko olla.

Tienristeys synkässä metsässä kuin painajaismainen uhkakuva. Uskallanko kääntyä suuntaan, johon haluaisin. Uskallanko ylipäätään kääntyä vai peräännynkö uskalluksen puutteesta heti takaisin, vaikka sen haluamani tien valitsisinkin. En tiedä.

Tiedän vain sen, että tunnen hukkuvani. Tukehtuvani vuoriston ohuessa ilmassa. Ajatus työssä jo olevien kavereiden arjesta hirvittää tavalla, jota en voi kuvailla. Se nostattaa palan kurkkuun, palan jota en edes haluaisi opetella nielemään. Voi olla, että on pakko. Pakko jossain vaiheessa lopettaa veden polkeminen ja luovuttaa, niellä se pala ja karvas maku, jonka murenevat toiveet jättävät sappinesteen makuisina kurkkuun.

Tajusin tämän kaiken taas katsoessani Minun Afrikkani -elokuvaa. Muistin taas, että elämäni on tässä ja nyt, enkä halua elää vain toisten kautta, elokuvien ja kirjojen kautta. Haluan elää sitä elämää jota haluaisinkin elää. Minun elämääni. Sitä ainoaa, joka uskomusteni mukaan minulle suodaan.

Ehkä Como-järven rannalla.

Ehkä Skotlannissa.
Ehkä Lontoossa.
Ehkä Pariisissa.
Ehkä Prahassa.
Tai missä haluankin.

Vaan voiko velvollisuuksille viitata kintaalla itsekkäästi?

0 kommenttia