Turpiin tulee niin peleissä kuin parrasvaloissakin

21.27

Olen koko ikäni ollut vannoutunut lätkä- ja futisvihaaja. Ihan vain jo periaatteesta: mitään en lajeista ymmärrä enkä piru vieköön haluakaan, kaikki sitä kerran tapittaa joten vastavirtaan on tämän lohen uitava. Moottoriurheilu ja formula ykköset tarkemmin sanottuna ovat olleet se meikäläisen leipälaji, sitä on sentään katsottu naperosta asti, ukot ovat pääosin tuttuja ja autojen ajamiseen voi edes jollain tasolla samaistuakin - tätä hepoa kun ei varsinaisesti ole luisteluun sopivilla nilkoilla varusteltu ja pallon perässä juokseminenkin tuntuu turhalta. Pari vuotta sitten harhauduin kuitenkin katsomaan lätkää ihan sattumalta: kuulemma Suomi olisi taas mestaruudessa kiinni ja vieläpä Ruotsia vastaan, tuli sitten ihan kuin vahingossa käännettyä telkka lenkin (ei makkaran) päätteeksi oikealle kanavalle. Olikohan toinen vai jo kolmas erä menossa. Noh, kumpi tahansa kyseessä olikaan, niin meno oli aikamoista ja sai tämäkin tyttö taputtaa kämppisten harmiksi käsiään yhteen äänekkäästi. Kisakatsomotunnelmaankin pääsi kiinni yksinkertaisesti avaamalla ikkunan: opiskelijakompleksin ympäröimänä olo oli kotoinen ja tien toisella puolella oleva baarikin piti huolen siitä, ettei ikinä tarvinnut arvata mitä muu kansakunta pelistä ja sen kulusta oli mieltä.

Voitto tuli kotiin, tippa melkein linssiin moisesta ihmeestä. Ikuinen pessimisti ei olisi etukäteen uskonut. Siinä sitä tuli sitten laulettua Maamme-laulua vaimeasti tai ei-niin-vaimeasti itsekseen ylpeys rinnassa paisuen.

Miten niin muka innostun helposti?

Viime vuonna katselin ainakin sen kuuluisan Suomi-Venäjä -ottelun, varmana että taas viedään voitto kotiin naapurimaiden riemuksi. Noh. Joo. Ei siitä sen enempää.

Tänä vuonna olin ajatellut skipata koko homman ilman mitään kummempia tohkeiluja. Taisi mestaruus olla samanlainen ihme kuin se Euroviisu-voittokin aikoinaan. Vaan kyllä sitä mielenkiinto heräsi väkisinkin viimeistään siinä kohtaa kun viidakkorumpu tiedotti terhakkaasti pärähdellen Suomen menestyksestä. Pakkohan sitä oli sitten töllö avata. Ja piru vieköön, Ruotsihan sitä vastaan taas tulisi! Pessimismini nostatti pelot pintaan jo siinä vaiheessa kun peli vihellettiin käyntiin ja Suomen poikaa vietiin kuin likkaa tanssilavalla. Voi surku ja tuska! Olisivat edes rakkaasta vihollisesta aggressiota ja tunteenpaloa peliinsä repineet, nyt näytti siltä kuin luovutettu olisi jo ennen sumutorvea.

Varsinkin kun vertaa menoa tämän päivän Suomi-USA -peliin, joka aluksi vaivutti epätoivoon, kun pyyhe oli ilmeisesti jätetty olalle jo ennen kehään astumista, mutta into nousi pintaan kun tornimainen 19-vuotias jenkkimolari saatiin viimeinkin selätettyä. Ai mitä nannaa! Kuulemma riemunkiljaisuni olivat kuuluneet kerrostalomme rappukäytäväänkin, eikä edes hävetä. Harmi, että rankkareissa peli menetettiin, mutta toisaalta, kolmannen erän kiri nosti kunnioituksen ihan eri tasolle pelin mukana eikä enää pätkääkään sureta tai hävetä. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, pojat!

Eilen tuli katsottua Sveitsi-USA -pelikin ja nyt kannustan punapaitoja pian alkavassa mittelössä Ruotsia vastaan, ja ei, en pelkästään siksi että vastassa on Ruotsi - vaikka ei sillä, eihän se toki hallaakaan tee Sveitsi-sympatioilleni. Mutta jos nyt ihan tosissaan hetki turistaan, niin Sveitsin pelaaminen oli hienoa eilen ja kun kerran ei voittoa tai mitaleja ole heille herunut pitkään aikaan, niin suotakoon heille voittonsa ansaitusti.

Laittakaapa sveitsiläiset nuo Ruotsin ihmekaksoset kuriin. Pliis. Muunlaista revanssia emme taida enää saada. Ensi vuotta odotellessa.

Revansseista puheenollen, tuli ne Euroviisutkin tosiaan katsottua ja sanotaanpa muutama sananen niistäkin: taso on parantunut ihan älyttömästi noin ylipäätään kappaleissa (oliko peräti vain kolme finaalissa sellaista, joille tuli pyöriteltyä päätä ja silmiä ja käsiä ja jalkoja?) ja naapurirakkaus on selvästi saatu edes jotenkuten kuriin - mutta voi hyvää päivää, pitikö nyt hävitä kahdesti länsinaapurille samana päivänä? Katkera, minäkö? Voi kyllä.

0 kommenttia