lauantai 27. elokuuta 2016

Keeping your head up

Pääprojektini on ollut täysin tauolla, en ole ajatustakaan uhrannut veljeksilleni ja on tuntunut jopa siltä, että tuleeko heitä enää koskaan ajateltuakaan. Mutta aamulla herätessäni unesta hymyilin: uni oli ollut A:sta. Minä ja puolisoni olimme hänen tilallaan unessa päähenkilöinä, kaikki tapahtui meille, mutta tiesin välittömästi herättyäni, että kyse oli tapahtumasta, joka oli tapahtunut A:lle.

Unen tapahtuma avasi taas lukkoja. Loi yhteyden uudelleen. Tein kiireesti muistiinpanoja kännykän muistioon ja niitä tulikin aika monta. Jokainen ruokki seuraavaa: "Jos tapahtui näin, sehän tarkoittaa että on täytynyt olla tällaista, mikä tarkoittaa, että jonkun on täytynyt tehdä näin..." Rakastan sitä tunnetta, kun tarina alkaa kerätä itseään auki kuin lankakerä, jonka häntää kiskotaan tai jota tuupitaan lattian poikki kauemmas ja kauemmas.

Ainoa asia, mikä estää minua enää kirjoittamasta on pelko siitä, että jämähdän taas johonkin tai että tarina/hahmojen kehitys tai pikemminkin sen kuvaus jää liian laihaksi. Täytyy ehkä hakea varmuutta jälleen taustoittavien kohtausten kautta. Ne voi sitten joko sisällyttää tai jättää lopullisesta versiosta pois, pääasia on se, että ne saa tiedostoon asti.

Ulkona paistaa aurinko, vaikkakin selvästi kalpeammalla, syksyn tavalla. Ostin aiemmin viikolla kahvakuulan, eilen kävelin Skanssiin ja ostin uimalasit ja -lakin. Oli yllättävän lämmin, vieläkö saamme kokea viimeiset likihelteet ennen syyskuun tuulta ja tuiverrusta? Tänään ostan kuitenkin Lidlissä myytävän ulkoilutakin, jos koen laadun sopivaksi kevyeen ulkoiluuni. Mukavampi pyöräillä ja kävellä pimenevässä syksyssä, kun on siihen sopivat varusteet. Ulkoiluhousujakin voisi harkita, ovat varsinaisissa alan liikkeissä niin kalliit. Minulle voisi Lidl-laatukin riittää.

Hengittäminen on helpompaa, kun hahmot ovat taas mielessä, niin tämän projektin kuin lastenkirjankin tiimoilta. Taidanpa tänään ottaa ensimmäiset hapuilevat askeleet varsinaisen kirjoittamisenkin suuntaan. Tuntunee vapauttavalta.


maanantai 15. elokuuta 2016

Pimeydestä valoon

Asuessani noin kaksi vuotta sitten Englannissa aloin kehitellä lasten kirjasarjaa. Sitten äitini kuoli ja jätin asian sikseen, kirjoitin ehkä jonkin hajanaisen sivun johonkin aloitusyritelmään, mutta jätin projektin rauhaan pitkäksi aikaa, kun mikään aloitusmalli ei tuntunut sopivalta. Kaipa se vaati kypsyttelyä.

Olen ollut viimeiset pari viikkoa kirjoittamatta, jos päiväkirjamerkintöjä ja yhtä-kahta runoa ei oteta lukuun. Ei ole ollut ensimmäistä kertaa vuosiin tarvettakaan kirjoittaa: on tuntunut, että kaikki mitä haluan sanoa on varmasti jo sanottu, ja on tuntunut suorastaan turhalta yrittää ideoida uusia tarinoita, kun pyörä on jo moneen kertaan keksitty. Joten olen ollut toimettomana ja mulkoillut suunnitteluvihkojani ja -muistikirjojani kuin niiden sivujen valkoisuus olisi syypää kirjalliseen tyhjiööni.

Mutta jostain syystä eilen jotain naksahti kohdilleen, ja aloin varovaisesti tutkia muistiinpanojani lastenkirjasuunnitelmistani. Lisäsin uuden muistiinpanon, sitten toisen. Tänä aamuna jo useita, kiireessä kännykän muistioon, jotta en unenpöpperössäni unohtaisi mitään.

Luomistyö vaatii aina aikansa. Siitä ei näköjään pääse mihinkään. Miten helpottavaa onkaan, kun prosessi on jälleen käynnissä. Nuo väliviikot olivat suorastaan pelottavat ihmiselle, jolla normaalisti tarinaideoita syntyy päivittäin.

Mutta nyt yritän pitää pyörät pyörimässä. Uskoa ja luottaa.

Samalla mietin näin syksyn puskiessa päälle, että kehtaako jo ruveta käyttämään kirkasvalolamppua.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Tiina Lifländer - Kolme syytä elää

Tiina Lifländer - Kolme syytä elää
Atena 2016, 434 s.


Luin noin viikko sitten kauan odottamani Tiina Lifländerin esikoisteoksen, ja sen jälkeen on takki ollut jotakuinkin tyhjä. Kolme syytä sanoi kaiken, mitä minulla oli sanottavanani elämästä, ja se sanoi sen hyvin.

Romaani kertoo pääasiassa Helmistä ja Kertusta. Helmin aviomiehellä oli Kerttuun suhde 50-luvun lopulla, mistä osapuolet vaikenivat vuosikymmeniksi. Romaani käsittelee avioliiton arkea, niin Helmin kuin Kertunkin, valloittavan totuudenmukaisesti, arkisesti mutta taitaen, tyylitellen mutta aidosti. Lopputuloksena on romaani, joka tarkkanäköisesti kuvaa sitä, miten isoilta tuntuvatkin asiat voivat myöhemmin olla niin pieniä, ja miten pienet hetket voivat olla suurempaakin suurempia.

"Kun istun keittiön pöydän ääressä ja olen juomatta aamukahvia, teeskentelen, että mitään ei ole tapahtunut vaikka on tapahtunut kaikki."

Lifländerin kertojan ääni on viekoitteleva, tarkkanäköinen, luonteva, kevyt ja samaan aikaan raskas kuten ovat kaikki asiat, joilla on merkitystä. Hetkittäin tyyli saattaa olla joillekin liiankin raskas, mutta onneksi vain hetkittäin: Lifländer on onnistunut luomaan tasapainoisen kokonaisuuden, jossa tyyli on ilmeikäs ja tunnistettava, mutta ei ylitä vielä aivan itsetarkoituksellisuuden kynnystä. Se on loistokas, kirjan sielu ja henki. Tyyli luo illuusion ajatuksen virrasta, läheisyydestä, mikä pitää lukijan hyvin otteessaan silloinkin, kun kuvataan aamiaispöytää tai kirkon penkkejä.

Se pitää otteessaan silloinkin, kun kirjan loppua odottaisi jo kirjan puolivälin tienoilla. Tämä vaikutti lukukokemukseeni jonkin verran: kirjassa tuntuu olevan paljon kohtia, joihin kirjan olettaisi loppuvan, joten lukukokemustani varjosti jatkuva lopun odottamisen tuntu. Jokaisen potentiaalisen loppukohdan tullessa pohdin, mihin tarina voi vielä olla menossa, onko kaikki olennainen jo sanottu. Jokainen uusi luku ja osio oli kuitenkin sopiva kokonaisuuden kannalta, eli mitään turhaa ei kirjassa kuitenkaan ollut. Kirjassa vain oli elämälle tyypillinen hitaan ajankulun tuntu ja maku: Helmin elämän venyessä venyy tarinakin, kyyhkynharmaaksi ja entistä elämäänsä kaipaavan melankoliaksi.

Helmin ja Kertun lisäksi kirjassa kuullaan kolmannen henkilön, Helmin naapurin Tomin ääntä. Tomi on eronnut lapsensa äidin kanssa ja elää nyt niitä päiviä varten, kun saa tyttärensä luokseen käymään. Tomi seuraa vierestä, kuinka tytär kasvaa ja etääntyykin. Samalla Tomi tutustuu Helmiin ja Kerttuun ja tarjoaa naisista ulkopuolisen näkökulman.

Tomin osiot olivat kokonaisuuden kannalta ehkä tarpeellisiakin tarinan tasapainoa ajatellessa, mutta lukemisen aikana kyseenalaistin hieman Tomin roolia ja sen tärkeyttä. Vaikka Tomin osiot oli sulautettu hyvin kerrontaan ja kokonaisuus oli eheä pintatasoltaan, koin ne kuitenkin hieman erillisiksi. Kaipa koin Tomin puolen tarinasta omakseen, siinä missä Helmin ja Kertun osiot olivat selkeästi samaa tarinaa ja samaa teemaa täydentäviä. Toki Tominkin osioissa samoja teemoja oli esillä, mutta painopiste tuntui erilaiselta. Olisiko Laurin näkökulma tarjonnut tarinaan Tomin tarjoamaa sidosainesta, vai olisiko miehen näkökulma tarjonnut mitään uutta? En tiedä, eikä spekulaatiolla toisaalta ole väliäkään: Tomin osiot olivat, kuten sanottu, kuitenkin hyvin kirjoitettuja, osia kokonaisuudessa, ja myös nautittavia. Valituksen aihetta Tomin näkökulma ei siis sinällään tarjoa, vaikka paikoitellen niiden tarpeellisuutta kyseenalaistinkin.

Koko lukukokemus jäi mieleeni yhdeksi tärkeimmistäni, vaikken ihan täysiä tähtiä sille annakaan: kuten sanottu, romaani tarjosi vähäeleisesti paljon, jopa niin paljon, että tunnen löytäneeni jotain, mitä olen vuosia kirjallisuuden parista etsinyt. En osaa nimetä mitä, mutta Lifländerin upeampaakin upeammat kuvaukset varsinkin Helmin ajatuksina elämästä jättivät olon suorastaan tyhjäksi ja olivat juonta tärkeämpi sisältö. Kirja on ehdottomasti erinomainen, ja suosittelen sitä kaikille, joita aihe kiinnostaa vähääkään tai joita ei haittaa juonen verkkainen kehitys ja jotka nauttivat nimenomaan hahmokeskeisistä kertomuksista. Odotan Lifländerin tulevia teoksia kieli pitkällä, sillä tämä tuskin jää viimeiseksi.

Tähtiä annan Goodreads-asteikolla 4/5.

Kiitos, Tiina, että kirjoitit tämän romaanin. Se oli vähäeleisyydessään niin paljon.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Perjantaita

En ole kirjoittanut kuin muutaman sanan tällä viikolla. Huomasin, etten ole suunnitellut tiettyjä hankalia lukuja tarpeeksi hyvin etukäteen - mielikuvitukseni on loihtinyt hyvin etukäteen juonellisen sisällön ko. lukuihin, mutta kun istun kirjoittamaan, jään hölmistyneenä pohtimaan, miten oikein saisin kohtaukset sellaiseen jamaan, että ne tuottavat halutun informaation tyylikkäällä, mielenkiintoisella tavalla. On helppoa kirjoittaa elokuvamaisia toimintakohtauksia tai tunnelmointipaloja, mutta kun kyse on arkisesta henkilöhahmojen liikuttelusta päätöksestä, paikasta tai tilanteesta toiseen, voi toisinaan mielikuvitus olla koetuksella. Tilanteen arkisuus tai vieraus saattaa supistaa mielikuvituksen voimavaroja. Niitä pitäisi avata nyt jotenkin, jottei tekstistä tule jännitteetöntä lähes listamaista selontekoa henkilön tekemisistä.

Tässä korostuu luonteeni suunnittelevana/insinöörimäisenä kirjoittajana. Haluan kuvitella kohtaukset valmiiksi ennen kirjoittamista, muuten jään helposti tuijottelemaan kursorin välkkymistä ruudulla, elleivät kirjoitettavat kohtaukset ole sisällöltään erityisen jännittäviä tai muuten vain herkullisia luoda.

Täytyy myöntää, että tämä suvantovaihe on ollut ehkä tuskallisin kirjoitustauko monen vuoden projektin aikana. Olin luvannut itselleni, että tässä kuussa - tai ainakin tämän kesän aikana - kirja tulee siihen kuntoon, että sen kehtaa lähettää ensimmäiselle kommentointikierrokselleen. Nyt turhautuminen on kasaantumassa lähes vihamielisyydeksi käsikirjoitusta kohtaan - ole sitten olematta, jos et suosiolla taivu. En tiedä, pitäisikö tässä välissä kirjoittaa jotain muuta, jotta kirjoittaminen ei itsessään ala assosioitua aina negatiivisiin tunnelmiin, tähän harmiin ja tuskastuneisuuteen.

En ole muistaakseni koskaan tuntenut tällaista kyllästymistä, tai ainakin harmistumista kirjoittamista kohtaan. Tuntuu niin turhauttavalta, että aina kun teksti kulkee, lennän päistikkaa kohti ongelmavuorta, jota joudun setvimään taas niin kauan, että väsyn koko touhuun joksikin aikaa ja tarvitsen toipumisajan. Joskus vain hetken, joskus - kuten tänään on tuntunut - ilmeisesti pidemmänkin ajan.

Nyt taitaa olla sellainen väsymyssuvantojen aallonpohja. Harmittaa jo sekin, että jos pidän taukoa - taukoa kirjoittamisen tauosta - tai jos vaihdan toiseen projektiin, kumpikin vaihtoehto viivyttää tämän valmistumista. Osa minusta haluaisi antaa piiskaa ja ruoskia itseni hommiin - kirjoita nyt edes jotain siihen lukuun! - mutta suurempi osa minusta huokaa tuskastuneena, lopenuupuneena ja väsyneenä, että antaa olla. Edellinen versio tästä luvusta - näistä luvuista - oli jo tuollainen kompromissikyhäelmä. En halua tehdä sellaista enää toiste.

Miten te olette päässeet takaisin pohjalta aallonharjalle?

Itse ajattelin keskittyä nyt hetkeksi, ehkä viikonlopun ajaksi, enemmän muihin harrasteisiin. Aloitin pari mukavaa kirjaa tällä viikolla, minkä lisäksi saan tänään kauan odottamani Tiina Lifländerin esikoisromaanin, Kolme syytä elää, kätösiini kirjastosta, josta lähden sitä tämän kirjoitettuani hakemaan. Siitä ajatuksia siis tiedossa tännekin lähiaikoina. Lisäksi olen herätellyt pitkään nukkunutta piirtämisharrastustani, olen siirtymässä jalkatutkielmiin tehtyäni eilen käsiluonnoksia. Varjostustekniikkani kaipaa hiomista.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Päivä 21

En ole kirjoittanut vähään aikaan taas, muutamiin päiviin, jos rehellisiä ollaan. On ollut paljon sellaisia alhaisen energiatason ja ehkä mielialankin päiviä, jolloin ei ole suoraan sanottuna kiinnostanut avata konetta. Olen lähinnä katsonut Gilmoren tyttöjä Netflixistä ja juonut kaukalokaupalla teetä. Stressi vetää arkipaletin jostain syystä aina enemmän tai vähemmän sekasin, pitäisi oppia olemaan stressailematta, mutta olen siihen taipuvainen ihminen.

Tänään kirjoituspäivä.


keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Cause I'm gonna stand by you

Joskus on hyvä olla hellä paitsi itselleen, myös projekteilleen. Rachel Plattenin Stand By You -kappale on ollut tänään soitossa ja herättänyt hieman hilpeyttäkin: kappaleen sanat osuvat hyvin niihin tunteisiin, joita minulla on tällä hetkellä pääprojektistani. Eilen ja toissapäivänä osuin erääseen isolta tuntuvaan kivenmurikkaan, joka tuntui aiheuttavan mäkeä alas kieriessään vahinkoa koko teokseen, ja niinpä eilinen jäikin kirjoittamattomaksi päiväksi. Tänään otin aamiaiselle suunnitteluvihkoni viereeni ja aamuteetäni juodessani kirjoitin auki kirjani ongelmat ja loin taas logiikkatekniikkaani hyväksi käyttäen ongelmiin ratkaisut. Nyt hymyilyttää: juoni ja koko käsikirjoitus on taas eheämpi kokonaisuus kuin koskaan ennen ja tuntuu naurettavalta, että eilen synkimpänä hetkenä ajattelin jo, että pitäisikö tämä projekti taas vain hyllyttää parempien tieltä, kun ei tästä kerran valmista tule.

Anteeksi, pääprojektini. Kyllä minä matkassasi pysyn.


Joskus on hyvä muistaa paitsi todellisia ihmisrakkaitaan, myös fiktiivisiä lapsiaan rakkauslauluin.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Kirjoituspäivä

Tänään on sellainen. Töitä kertyikin yllättäen alkuviikolle sen verran, että tuli suorastaan hoppu ja meni jopa pari päivää hässäkästä palautumiseen. Eilen oli taas sateista ja harmaata, sai hyvällä omallatunnolla olla sisällä ja levätä. Yritin jo eilen saada kirjoittamistakin aikaiseksi, mutta kirjoitin vain n. 700 sanaa käsin. Tänään on ollut parempi päivä, sain tarvittavasta tunnelmasta kiinni ja on ollut mukavaa naputellessa. Välissä pidin pienen maalaustauon: uusin työhuoneeni kaapiston ovia ja maalasin nyt sitten kaapin alalaidan, kun huomasin, että se oli jäänyt oviin keskittyessäni täysin huomiotta. Nyt voi taas naputella, kun odottelen maalien kuivumista.

Odottelen innolla myös päivän kokkaussessiota. Tänään on vuorossa broilerikeittoa. Ehkä viikonloppuna voisi tehdä herkkuani, kanacaesar-salaattia. Puoliso tuo tänään Lidlistä kauan kaipaamani salaattilingon.

Olen saanut olla pari tuntia ihan yksin kotona, mikä on ehkä vaikuttanut kirjoitustahtiini jonkin verran. On ollut illuusio omasta maailmasta, vaikka ikkunan takana edessäni vilkas tie pauhaakin ja puiden lehdet heiluvat tuulessa, joka kahisee syöksähdellessään niiden lomitse. Game of Thrones -sarjan soundtrack toimii hyvänä taustamusiikkina, vaikka realismia kirjoitankin. Tunnelma on tarinaani sopivan melankolinen.

Vielä eilen pohdin sitä, osaanko enää tuottaa sellaista tekstiä kuin tämä kirja vaatisi. Tänään taas tunnelmat ovat olleet ehdottomasti paremmat ja teksti kulkee sellaisena kuin sen on kaiketi tarkoituskin. Siinä missä ennen odotin lähes lannistuneena seuraavaa editointivaihetta, nyt odotan sitä jo hieman innokkaastikin.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

NaNoWriMo täällä taas

Noin 30 000 sanan kuukausitavoite takaa sen, että päivittäinen kasaan saatava sanamäärä ei ole päätä huimaava. Se sopii minulle hyvin, sillä määrän lisäksi yritän tuottaa myös edes suurin piirtein tavoitteen mukaista laatua. Päivittäinen 968 sanan tavoite sallii minun lukea uudelleen kirjoittamaani ja viilata sitä tarpeen mukaan. Jokaiselle päivälle etukäteen tehdyt suunnitelmat pitävät minut kiinni projektissa, eikä siis blokkeja pitäisi kaiken järjen mukaan hirveästi tulla. Tällä hetkellä kirjoitan uudelleen erästä lukua, jonka alku piti laittaa uusiksi ja jota muokkailen muutenkin hieman kauttaaltaan. Riisun sieltä toivottavasti tarpeetonta yliampuvuutta ja yritän muutenkin tuoda kuvailua lähemmäs tavoitetta.

Tällainen kirjoittaminen tuntuu mukavalta. Paineettomalta, mutta jokaiselle päivälle on kuitenkin oma deadlinensa ja siten aikaiseksikin saa jotain väistämättä.

Töidenkään suhteen ei ole armoton hoppu, joten odotan tästä kuukaudesta tuotteliasta kirjoittamisen osalta. Toivottavasti muut päivät sujuvat yhtä hyvin kuin tämä päivä on antanut olettaa.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Fantasiasta

Aina unohdan sen. En voi lukea fantasiaa työstäessäni aktiivisesti (esim. Nanon aikana) realistista projektiani, koska fantasian lukeminen synnyttää ko. genreen kohdistuvan kirjoitus- ja lukupalon. Ehdin tällä kertaa lukea J. S. Meresmaan Mifongin perintö -teosta parin luvun verran, ennen kuin ajatuksiini nousivat mielihalut oman fantasiaprojektini työstämisestä, uuden luomisesta, David Eddingsin Belgarion-sarjan pariin palaamisesta (ensimmäinen lukemani fantasiasarja), sekä George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan uudelleen lukemisesta. Rinnassa poltteli jälleen rakkaus genreen, johon hurahdin n. 11-vuotiaana täysin. Äh. Oli pakko laskea Mifongit yöpöydälle ja valita muuta toistaiseksi. Parempi keskittyä uuteen fantasiaromaaniin jahka olen työstänyt nanoprojektin ulos itsestäni. Tai jos en uteliaisuudeltani malta, annan itselleni luvan lukea kirjaa eteenpäin illassa vain muutaman sivun tai korkeintaan yhden luvun verran.

En ole aikoihin kirjoittanut fantasiaa, mutta aina fantasiaa lukiessani mieleni palaa karttaan, jonka loin 16-vuotiaana. Kartassa on yli sata nimeä, sillä nimesin jo tuolloin joet ja metsät 5 A4-sivun kokoiseen piirrokseen. Maailma on valmis. Tietyt kansoihin liittyvät puitteet ovat valmiit. Puuttuu vain Se Oikea tarina.

Tavallisesti tarina tulee ennen puitteita, varsinkin karttaa. Mutta jostain syystä tässä projektissa maailma oli minulla keskiössä. Tarinaideoita on tullut ja mennyt, mutta mikään ei ole istunut juuri oikein. Kansoistakin on jo tosiaan tietoa valmiina, joten enää tarvittaisiin vain päähenkilöt ja juoni. Mutta siitä kai tämä empiminen johtuukin: fantasian kaavoista hyvin tietoisena haluaisin poiketa niistä. Yleensä fantasiaa lukiessani mieleeni palaa väistämättä David Eddingsin aikoinaan laatima lista fantasiatarinan perusaineksista (Rivan aikakirjat, Karisto 1999, s. 14-26), johon tutustuin esiteini-iässä ja jota käytin muistilistanani kaikissa fantasiakehitelmissäni siitä lähtien. George R. R. Martin tuntui kuitenkin pitkästä aikaa virkistävältä poikkeukselta, sillä hän on onnistunut kirjoittamaan korkeaa/eeppistä fantasiaa ilman, että kuitenkaan silmiinpistävästi kirjoittaa fantasiaa - tai siltä ainakin aluksi kirjasarjansa tuntui, sillä sarjan alusta puuttuivat valtavia lemmikkisusia lukuun ottamatta taikuus ja muut fantasialle tutut elementit, jotka esiteltiin sarjassa vähitellen, enimmäkseen menneisyyteen kuuluvina elementteinä. Martinin tarinan keskiössä on hyvinkin ihmislähtöinen ajava voima: politiikka. Henkilöt voisivat olla täysin meidän maailmastamme, vaikka tarina onkin vahvasti sijoitettu keksittyyn ympäristöön ja olosuhteisiin - he pelaavat pääosin rahalla, vallalla ja uhkailulla, kunniallakin, sen sijaan, että taistelisivat taikamiekoin. Sarjasta löytyy toki Eddingsinkin povaama fantasialle perinteinen ritariaikainen yhteiskunta. Mutta hahmot tuntuvat kuitenkin yleismaailmallisilta, ehkä siksi miten paljon heihin ja heidän valtataisteluihinsa keskitytään - koukuttava juoni ei toimisi ilman koukuttavia hahmoja, joiden teot sysäävät juonen aina uuteen suuntaan. Vain harvoin fantastiset tahot (White Walkers) liikuttavat juonta suuntaan tai toiseen. Vasta tarinan edetessä Martin esittelee elementtejä, jotka ovat Eddingsin kaaviossa tiukasti fantasiaan kytkeytyviä osia, kuten perinteisen noita-hahmon. Ehkäpä epäfantasiamaisen tunnun Martin onnistuu luomaan jo hahmojen asenteilla: mm. lohikäärmeitä todetaan olleen, mutta niiden oletetaan kuuluvan jo muinaisuuteen, ja taikuuden olemassaoloon suhtaudutaan myös skeptisesti ellei jopa kieltäen, mikä on hyvin realistinen lähtökohta ja siten lähempänä meidän ajatusmaailmaamme. Ennen kaikkea fantasialle olennaisen matkaamisen Martin on onnistunut murtamaan perinteistä: sen sijaan, että tarinassa etsittäisiin taikaesinettä tai muuta fantastista elementtiä (esim. noitaa tai jumalia tms.), hahmot liikkuvat paikasta toiseen pääasiassa sodan motivoimina. Näin syntyy vaikutelma fantasiatarinasta, joka ei halua olla fantasiaa - vain kuvitteelliseen maailmaan ja menneeseen aikaan sijoitettua valtapeliä, jonka voisi sijoittaa erilaisessa muodossa myös meidän maailmamme romaaneihin. Pääasiassa tarinan alku tuntuukin siltä, kuin se olisi sijoitettu kuvitteelliseen, kuitenkin meidän maailmastamme tuttuun keskiaikaiseen yhteiskuntaan, jota on vain väritetty hieman uudestaan järjestellyin uskonnoin jne.

Koska olen lukenut viime vuosina fantasiaa säästeliäästi, kuulisin mielelläni, mikäli teillä on mielessänne fantasiasarjoja, jotka Martinin teosten lailla ovat yrittäneet häivyttää fantastisuuden ainakin sarjan alussa taustalle. Kartettavien tai vähäisissä määrin esiintyvien asioiden listalle nostaisin ehdottomasti Eddingsin listan kulmakivet: taikaesineen ja noituuden/taikuuden. Liikkumisen paikasta toiseen tulisi myös mielellään olla siis näissä suosituksissanne muun kuin fantastisen elementin motivoimaa. Tuleeko ehdotuksia mieleen?

Kunnes olen saanut pääprojektini pakettiin, muhittelen omaa karttaani, maailmaani, hitaasti. Se löytää varmasti arvoisensa tarinan, kun on sen aika.

Tämän päivän tunnelmoijaksi nostatan ehdottomasti seuraavan sävellyksen:

torstai 23. kesäkuuta 2016

Leirille, mars!

CampNaNoWriMo ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan: olin jo mielessäni päättänyt pakertaa käsikirjoituksen koelukuvalmiiksi tämän kesän aikana, joten leirikuukausi tuli kuin taivaan lahjana. Tietenkin ahdistaa hieman jo näin etukäteen tieto siitä, että nyt se on saatava oikeasti editointivalmiiksi, mutta toisaalta haluaisin jo päästä tästä projektista niskan päälle. Vaikka onkin aina vaikeaa kohda valmis versio ja todeta siitä asioita itsestään kirjoittajana, tämän aika on jo enemmän kuin kypsä.

Ennen heinäkuuta teen tarkat sotasuunnitelmat jokaiselle viikolle: päivittäiset suunnitelmat kalenteriin paitsi sanamäärän, myös sisällön osalta. Olen asettanut sanatavoitteeksi 30 000 sanaa, mutta veikkaan, että tavoitetta joutuu rukkaamaan ylöspäin kunhan alkuun pääsen. Tästä tulee A5-sivuissa varmaan noin 350-sivuinen kirja, uskoisin. Ainakin jahka saan seuraavalla kierroksella aikaiseksi lisätä kuvailua, jota viljelen normaalisti tähän käsikirjoitukseen varsin säästeliäästi.

Jännittävää! Tapaanko jonkun teistä leirinuotiolla?

Tunnelmia: