maanantai 26. syyskuuta 2016

To do -lista lyhenee

Aikaisemmat juonikaaviotulosteeni ovat täynnä merkintöjä, eikä niistä saa enää selvää. Niinpä tein eilen A3-paperille "sen lopullisen" juonisuunnitelman, jossa on erillinen sarake symbolilla merkittävälle analyysille siitä, onko luku "valmis" vai tarvitseeko se vielä muokkausta. On vielä joitakin lukuja, joissa ei ole kumpaakaan merkintää. Mutta ilokseni niitä onkin vähemmän kuin muistin. Etenemiseni on tässä kevään ja kesän aikana ollut paljon hitaampaa kuin toivoin alunperin, mutta kyllä sitä on selvästi tapahtunut. Mikä parasta, nyt kun kaikki on selkeästi ja isosti pääni oikealla puolella sinisenä valkoisella, tehtävä ei tunnu enää niin mahdottomalta. Näyttää suorastaan tehtävissä olevalta.

Puut ovat kellastuneet viikonlopun aikana entistä enemmän - ikkunan toisella puolella oleva vaahtera tien vieressä on jo kokonaan keltainen, ei enää näy missään vihreää, vaikka perjantaina vielä näkyikin. Salaa kadehdin heitä, jotka kävelevät puun alta koiraa hihnassa taluttaen. Eräs vanha nainen kulkee tästä joka päivä, hitaasti hitaasti, ja liikalihava pieni koiransa köntystää tämän rinnalla puolelta toiselle vaappuen, aivan yhtä hitaasti. Näyssä on jotain hyvin liikuttavaa. Siinä he kaksi menevät, rinnatusten, toinen toisensa vaiteliaana seurana.

Viikonloppuna muistin myös uimisen huiman ilon. Sen taivaallisuuden. Sen autuuden, joka valtaa, kun on yhtä lämpöisen veden kanssa, kun korvat täyttää veden alla vain oman uloshengityksen humina. Tänään jo onneksi vesijumppaa.

Mutta nyt hieman kirjoittamista. Eräs vaikea luku pitää kirjoittaa taas uusiksi muutosten takia, saa nähdä millainen siitä tällä kerralla tulee. Mutta jostain syystä en odota tehtävää turhautuneisuudella kuten aikaisemmilla kerroilla, vaan olen jopa odottavaisin mielin. Saa taas yhden hyväksymisen merkin tuohon to do -listaan.

Lokakuu on jo pian täällä, sen jälkeen NaNoWriMo. Jos silloin viimeistään saisi tämän pakettiin. Miten kutkuttava ajatus!

perjantai 23. syyskuuta 2016

Kirjoituspäivä

Harmaa päivä. Kirjoituspäivä. Ruska on hiipinyt ikkunan taakse vaivihkaa, yhtäkkiä kaikki on keltaista, vihreää  ja punaista ja tuuli puree uusilla kulmahampaillaan. Perjantai. Viikonlopun alku. Kirjoituspäivä.

Taidan siirtyä kirjoittamaan käsin pitkästä aikaa. Kaipaan tuntumaa, tarinakin kaipaa sitä. On uusi muistikirja, jonka ostin dekkariprojektille, josta ei tullutkaan mitään lopulta. Kansi on täydellinen myös pääprojektilleni. Näillä asioilla on enemmän merkitystä kuin pitäisi, mutta sanat soljuvat ja vain sillä on väliä.

Mukissa höyryävää teetä, päällä collegehuppari ja jalassa pörrövuoriset sukat. Kirjoituspäivä.

torstai 15. syyskuuta 2016

Nyt ei vaan haaveet riitä, mä kaipaan toimintaa

Olen ottanut askelia kohti loppuromaania haparoiden. Ongelman ratkaisu vaatii muutoksia pitkin romaanin rankaa ja se tuottaa välillä pieniä epätoivonkin hetkiä - korjattavat kohtaukset eivät tunnu loppuvan, edessä on vaikean luvun jakaminen osiin ja täysin uuden esiosan kirjoittaminen vanhalle katkelmalle, henkilöiden äänille täytyy luultavasti tehdä vielä jotain. Joten luen tekstiä uudelleen, kiertelen ja kaartelen, virke sinne, virke pois tuolta, sanoja tilalle, sanoja jostain muualta pois. Pikkuhiljaa. Turhauttavasti.

Samaan aikaan mielessä pyörii pitkän novelliprojektin aihio. Uutuudenviehätys on voimakas, kuten aina, mutta yritän työntää sen taka-alalle. Vaikka vaikeaa se kyllä on. Projektille on syntynyt jo varsin laaja suunnittelutiedosto viimeisen tunnin aikana, eivätkä sormet halua poistua näppäimistöltä - ideoita pyrkii pinnalle yhä enemmän ja enemmän. Uskaltaisikohan sitä innostua?

Paula Vesalan Tytöt ei soita kitaraa -kappale herätti alkukesästä ensikuulemalta ihmetystä, mutta myöhemmin hämmennys on sulanut rakkaudeksi soundiin, joka on täydellinen yhdistelmä moderneja elementtejä ja suomalaista kitaraa, joka tuo mieleen J. Karjalaiset ja tangoiset kesäillat.


Harmittaa, että en muistanut näitä kesän Turun keikkoja, ennen kuin ne olivat ohi ja ennen kuin Vesalan kiertue ylipäätään veteli viimeisiään. Olisin kovin halunnut olla laulamassa ääneen muiden tavallisten naisten kanssa tytöistä, joiden syntysijoja varjostaa tuulessa huojuvat koivut ja ilmassa leijuu lämpiävän saunan savut.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Reunalla

Ongelmien vuori on valloitettu, seison vastakkaisen vuorenseinämän kielekkeellä ja turvaköydet on kiinnitetty ja kaikki on valmiina, enää pitäisi asettua lähtövalmiuteen ja sen jälkeen ottaa ensimmäinen askel kielekkeen reunan yli, sitten toinen seinämällä alas kohti päämäärää ja kirjan loppua. Tuuli on kova ja pelottaa, että jokin menee mönkään, mutta uskaltaa silti pitäisi.

Pidän tiukasti kiinni ja hapuilen askeleita tutisevin jaloin. Sana sinne, virke tuonne. Haluaisin edetä nopeasti, mutta samaan aikaan haluan kiivetä takaisin huipulle ja pysyä siinä, loppu voisi jäädä kirjoittamista vaille valmiiksi, täydelliseksi juonikaaviossaan ja täydelliseksi mielikuvissani, ei tarvitsisi romahtaa paperitulosteen äärellä miettiessäni, mitä oikein tuli kirjoitettua kun en lopputulosta enää edes tunnista.

Mutta uskaltaa täytyy kuitekin. Tuulta päin.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Mount Problemo

Kapuamiseni Mount Problemolla, pääprojektini ongelmien vuorella, on lähestymässä lopultakin loppuaan. Näen jo huipun, se vaatii vielä vähän työstöä, mutta sitten minun pitäisi olla siitä yli ja ympäri ja laskeutumassa varoen toiselta puolelta alas kohti rauhallisen, vakaan kirjoittamisen laaksoa. Paperille tekemäni "ääneenajattelu" on auttanut jälleen kerran. Toivon todellakin, että kirjan suurin ongelma on näiden päätösten kautta selätetty ja pääsen pian kirjoittamaan kirjan loppuun. Muut ongelmat ovat vain pieniä, koskevat lähinnä asioiden esittämisen tapaa eivätkä itse asioita, niitä voi hioa ilman suurempaa tuskailua tai ahdistusta.

Hyvällä lykyllä pääsen jo tänä iltana kirjoittamaan loppukirjani ensimmäiset sanat.

En tiedä vielä, tuleeko kirjasta lainkaan sellainen kuin olisin toivonut projektin vuosia sitten aloittaessani. Se riippunee noista mainitsemistani viilauskohteista, kirjan pitäisi olla niin paljon olematta kuitenkaan yliampuva. En malta odottaa, että saan tämän version valmiiksi ja pääsen lähettämään tekstin koelukijoille testattavaksi. Nyt jo kaipailisin epätoivoisesti palautetta, mutta toisaalta, se tulisi liian varhain. Täytyy vain malttaa.

Elän nyt niitä euforian hetkiä, jotka saavat ihmisen kirjoittamaan lisää ja lisää ja sanomaan, että ilman kirjoittamista ei ole hengittämistä. Hykertelen teemuki kädessäni ja vilkuilen jatkuvasti suunnitelmavihkoani, jonka viimeisimmälle sivulle kirjoitin jotain kera kolmen huutomerkin. Huutomerkit ovat niin paljon parempia kuin kysymysmerkit.

torstai 1. syyskuuta 2016

Produktiivinen prokrastinaatio

Tiedostan kyllä sen, että kirjoittamisen lykkääminen ehkä aiheeseenikin sopivilla oheistoiminnoilla, kuten musiikin etsimisellä tai inspiroivien Youtube-videoiden katselulla tai Pinterest-taulun täyttämisellä, on todellakin kirjoittamisen lykkäämistä. Mutta noh, kun ottaa huomioon, miten paljon muistiinpanoja loin illalla ja tänä aamuna - myös raakatekstiä! - en voi olla eilispäivän jahkailuuni kovin tyytymätön. Antaa siis Youtube-, Tumblr- ja Pinterest-seikkailujeni jatkua, tiettyyn rajaan asti.

Eilisen onnistuneimpia löytöjä, Olafur Arnaldsin uutta tuotantoa:



Olen viemässä pääprojektiani entistä synkempään suuntaan, saa nähdä pitääkö lopullisessa editoinnissa karsia angstia runsaammallakin kädellä vai osoittautuuko tämä suunnanvaihto oikeaksi valinnaksi, yritän ainakin pitäytyä hienovaraisuudessa. Vähän jännittää mitä tästä tulee: joudun nyt kirjoittamaan joitakin valmiita lukuja uudestaan, ainakin osia niistä, ja kirja saattaa taas saada uuden luvun. Paisumisesta en ole sinällään huolissani, pikemminkin siitä, kerronko tarpeeksi kuitenkaan iskemättä lukijaa informaatiolla päin näköä. Monitulkintaisuus ei tietenkään ole aina hyvästä, mutta haluaisin pystyä tuottamaan teoksen, joka ei totea, vaan joka antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä päätelmiä itse, kuten oikeassa elämässäkin.

Siinä mielessä näytelmä-, elokuva- ja televisiokäsikirjoitukset ovat armeliaampia kirjoittajalleen - dialogi muodostuu kirjoittajalleenkin silminhavaittavan kömpelöksi, jos se sisältää luonnottomia selostusosioita. Ehkä siksi koen dialogin itselleni helpommaksi. Sen luonnollisuuden ja toimivuuden kokeileminen on huomattavasti helpompaa kuin kuvailevan leipätekstin. Kuvailun koen hankalaksi sen monimuotoisuuden vuoksi - ulkopuolisen silmin sen toimivuuden ja sopivan korkealentoisuuden asteen arviointi on helpompaa. Dialogi pysyy käsivarren mitan päässä ehkä siksi, että sanat ovat jonkun toisen, minulla vain syntymähetkellään lainassa.

On mukavaa pakertaa taas pääprojektini parissa. Vanhat ongelmat tulevat toki vielä vastaan, kuten tulivat aiemminkin, mutta yritän pysyä positiivisena ja keskittyä kohtiin, jotka ruokkivat muita ja jotka ovat helpommin ratkaistavissa. Vastapainoksi suunnittelupuuhaan käyn tänään japanin kurssin ensiluennolla ja niska-selkä -jumpassa.

Jäin eilen kiinni ajatuksesta "Kyllähän tämän version täytyy olla se viimeinen, kun olen tätä jo neljä vuotta pakertanut!", hieman hävetti jälkeenpäin. Ei tämä ole vielä viimeinen versio - tästä tulee versio, jonka ehkä kehtaa lähettää koelukijoille, mutta sen jälkeen tulee vielä se seuraava. Kärsivällisyyttä koettelee, mutta toisaalta, koetelkoot. Esikoistaan kirjoittavalla on se ylellisyys, että on kaikki maailman aika. Olisi kaiketi typerää olla hyödyntämättä sitä. Tätä pysähtyneen ajan kuplaa, jossa kaikki on mahdollista ja vielä tehtävissä, mitään ei ole menetetty eikä lopullisesti päätetty.

lauantai 27. elokuuta 2016

Keeping your head up

Pääprojektini on ollut täysin tauolla, en ole ajatustakaan uhrannut veljeksilleni ja on tuntunut jopa siltä, että tuleeko heitä enää koskaan ajateltuakaan. Mutta aamulla herätessäni unesta hymyilin: uni oli ollut A:sta. Minä ja puolisoni olimme hänen tilallaan unessa päähenkilöinä, kaikki tapahtui meille, mutta tiesin välittömästi herättyäni, että kyse oli tapahtumasta, joka oli tapahtunut A:lle.

Unen tapahtuma avasi taas lukkoja. Loi yhteyden uudelleen. Tein kiireesti muistiinpanoja kännykän muistioon ja niitä tulikin aika monta. Jokainen ruokki seuraavaa: "Jos tapahtui näin, sehän tarkoittaa että on täytynyt olla tällaista, mikä tarkoittaa, että jonkun on täytynyt tehdä näin..." Rakastan sitä tunnetta, kun tarina alkaa kerätä itseään auki kuin lankakerä, jonka häntää kiskotaan tai jota tuupitaan lattian poikki kauemmas ja kauemmas.

Ainoa asia, mikä estää minua enää kirjoittamasta on pelko siitä, että jämähdän taas johonkin tai että tarina/hahmojen kehitys tai pikemminkin sen kuvaus jää liian laihaksi. Täytyy ehkä hakea varmuutta jälleen taustoittavien kohtausten kautta. Ne voi sitten joko sisällyttää tai jättää lopullisesta versiosta pois, pääasia on se, että ne saa tiedostoon asti.

Ulkona paistaa aurinko, vaikkakin selvästi kalpeammalla, syksyn tavalla. Ostin aiemmin viikolla kahvakuulan, eilen kävelin Skanssiin ja ostin uimalasit ja -lakin. Oli yllättävän lämmin, vieläkö saamme kokea viimeiset likihelteet ennen syyskuun tuulta ja tuiverrusta? Tänään ostan kuitenkin Lidlissä myytävän ulkoilutakin, jos koen laadun sopivaksi kevyeen ulkoiluuni. Mukavampi pyöräillä ja kävellä pimenevässä syksyssä, kun on siihen sopivat varusteet. Ulkoiluhousujakin voisi harkita, ovat varsinaisissa alan liikkeissä niin kalliit. Minulle voisi Lidl-laatukin riittää.

Hengittäminen on helpompaa, kun hahmot ovat taas mielessä, niin tämän projektin kuin lastenkirjankin tiimoilta. Taidanpa tänään ottaa ensimmäiset hapuilevat askeleet varsinaisen kirjoittamisenkin suuntaan. Tuntunee vapauttavalta.


maanantai 15. elokuuta 2016

Pimeydestä valoon

Asuessani noin kaksi vuotta sitten Englannissa aloin kehitellä lasten kirjasarjaa. Sitten äitini kuoli ja jätin asian sikseen, kirjoitin ehkä jonkin hajanaisen sivun johonkin aloitusyritelmään, mutta jätin projektin rauhaan pitkäksi aikaa, kun mikään aloitusmalli ei tuntunut sopivalta. Kaipa se vaati kypsyttelyä.

Olen ollut viimeiset pari viikkoa kirjoittamatta, jos päiväkirjamerkintöjä ja yhtä-kahta runoa ei oteta lukuun. Ei ole ollut ensimmäistä kertaa vuosiin tarvettakaan kirjoittaa: on tuntunut, että kaikki mitä haluan sanoa on varmasti jo sanottu, ja on tuntunut suorastaan turhalta yrittää ideoida uusia tarinoita, kun pyörä on jo moneen kertaan keksitty. Joten olen ollut toimettomana ja mulkoillut suunnitteluvihkojani ja -muistikirjojani kuin niiden sivujen valkoisuus olisi syypää kirjalliseen tyhjiööni.

Mutta jostain syystä eilen jotain naksahti kohdilleen, ja aloin varovaisesti tutkia muistiinpanojani lastenkirjasuunnitelmistani. Lisäsin uuden muistiinpanon, sitten toisen. Tänä aamuna jo useita, kiireessä kännykän muistioon, jotta en unenpöpperössäni unohtaisi mitään.

Luomistyö vaatii aina aikansa. Siitä ei näköjään pääse mihinkään. Miten helpottavaa onkaan, kun prosessi on jälleen käynnissä. Nuo väliviikot olivat suorastaan pelottavat ihmiselle, jolla normaalisti tarinaideoita syntyy päivittäin.

Mutta nyt yritän pitää pyörät pyörimässä. Uskoa ja luottaa.

Samalla mietin näin syksyn puskiessa päälle, että kehtaako jo ruveta käyttämään kirkasvalolamppua.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Tiina Lifländer - Kolme syytä elää

Tiina Lifländer - Kolme syytä elää
Atena 2016, 434 s.


Luin noin viikko sitten kauan odottamani Tiina Lifländerin esikoisteoksen, ja sen jälkeen on takki ollut jotakuinkin tyhjä. Kolme syytä sanoi kaiken, mitä minulla oli sanottavanani elämästä, ja se sanoi sen hyvin.

Romaani kertoo pääasiassa Helmistä ja Kertusta. Helmin aviomiehellä oli Kerttuun suhde 50-luvun lopulla, mistä osapuolet vaikenivat vuosikymmeniksi. Romaani käsittelee avioliiton arkea, niin Helmin kuin Kertunkin, valloittavan totuudenmukaisesti, arkisesti mutta taitaen, tyylitellen mutta aidosti. Lopputuloksena on romaani, joka tarkkanäköisesti kuvaa sitä, miten isoilta tuntuvatkin asiat voivat myöhemmin olla niin pieniä, ja miten pienet hetket voivat olla suurempaakin suurempia.

"Kun istun keittiön pöydän ääressä ja olen juomatta aamukahvia, teeskentelen, että mitään ei ole tapahtunut vaikka on tapahtunut kaikki."

Lifländerin kertojan ääni on viekoitteleva, tarkkanäköinen, luonteva, kevyt ja samaan aikaan raskas kuten ovat kaikki asiat, joilla on merkitystä. Hetkittäin tyyli saattaa olla joillekin liiankin raskas, mutta onneksi vain hetkittäin: Lifländer on onnistunut luomaan tasapainoisen kokonaisuuden, jossa tyyli on ilmeikäs ja tunnistettava, mutta ei ylitä vielä aivan itsetarkoituksellisuuden kynnystä. Se on loistokas, kirjan sielu ja henki. Tyyli luo illuusion ajatuksen virrasta, läheisyydestä, mikä pitää lukijan hyvin otteessaan silloinkin, kun kuvataan aamiaispöytää tai kirkon penkkejä.

Se pitää otteessaan silloinkin, kun kirjan loppua odottaisi jo kirjan puolivälin tienoilla. Tämä vaikutti lukukokemukseeni jonkin verran: kirjassa tuntuu olevan paljon kohtia, joihin kirjan olettaisi loppuvan, joten lukukokemustani varjosti jatkuva lopun odottamisen tuntu. Jokaisen potentiaalisen loppukohdan tullessa pohdin, mihin tarina voi vielä olla menossa, onko kaikki olennainen jo sanottu. Jokainen uusi luku ja osio oli kuitenkin sopiva kokonaisuuden kannalta, eli mitään turhaa ei kirjassa kuitenkaan ollut. Kirjassa vain oli elämälle tyypillinen hitaan ajankulun tuntu ja maku: Helmin elämän venyessä venyy tarinakin, kyyhkynharmaaksi ja entistä elämäänsä kaipaavan melankoliaksi.

Helmin ja Kertun lisäksi kirjassa kuullaan kolmannen henkilön, Helmin naapurin Tomin ääntä. Tomi on eronnut lapsensa äidin kanssa ja elää nyt niitä päiviä varten, kun saa tyttärensä luokseen käymään. Tomi seuraa vierestä, kuinka tytär kasvaa ja etääntyykin. Samalla Tomi tutustuu Helmiin ja Kerttuun ja tarjoaa naisista ulkopuolisen näkökulman.

Tomin osiot olivat kokonaisuuden kannalta ehkä tarpeellisiakin tarinan tasapainoa ajatellessa, mutta lukemisen aikana kyseenalaistin hieman Tomin roolia ja sen tärkeyttä. Vaikka Tomin osiot oli sulautettu hyvin kerrontaan ja kokonaisuus oli eheä pintatasoltaan, koin ne kuitenkin hieman erillisiksi. Kaipa koin Tomin puolen tarinasta omakseen, siinä missä Helmin ja Kertun osiot olivat selkeästi samaa tarinaa ja samaa teemaa täydentäviä. Toki Tominkin osioissa samoja teemoja oli esillä, mutta painopiste tuntui erilaiselta. Olisiko Laurin näkökulma tarjonnut tarinaan Tomin tarjoamaa sidosainesta, vai olisiko miehen näkökulma tarjonnut mitään uutta? En tiedä, eikä spekulaatiolla toisaalta ole väliäkään: Tomin osiot olivat, kuten sanottu, kuitenkin hyvin kirjoitettuja, osia kokonaisuudessa, ja myös nautittavia. Valituksen aihetta Tomin näkökulma ei siis sinällään tarjoa, vaikka paikoitellen niiden tarpeellisuutta kyseenalaistinkin.

Koko lukukokemus jäi mieleeni yhdeksi tärkeimmistäni, vaikken ihan täysiä tähtiä sille annakaan: kuten sanottu, romaani tarjosi vähäeleisesti paljon, jopa niin paljon, että tunnen löytäneeni jotain, mitä olen vuosia kirjallisuuden parista etsinyt. En osaa nimetä mitä, mutta Lifländerin upeampaakin upeammat kuvaukset varsinkin Helmin ajatuksina elämästä jättivät olon suorastaan tyhjäksi ja olivat juonta tärkeämpi sisältö. Kirja on ehdottomasti erinomainen, ja suosittelen sitä kaikille, joita aihe kiinnostaa vähääkään tai joita ei haittaa juonen verkkainen kehitys ja jotka nauttivat nimenomaan hahmokeskeisistä kertomuksista. Odotan Lifländerin tulevia teoksia kieli pitkällä, sillä tämä tuskin jää viimeiseksi.

Tähtiä annan Goodreads-asteikolla 4/5.

Kiitos, Tiina, että kirjoitit tämän romaanin. Se oli vähäeleisyydessään niin paljon.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Perjantaita

En ole kirjoittanut kuin muutaman sanan tällä viikolla. Huomasin, etten ole suunnitellut tiettyjä hankalia lukuja tarpeeksi hyvin etukäteen - mielikuvitukseni on loihtinyt hyvin etukäteen juonellisen sisällön ko. lukuihin, mutta kun istun kirjoittamaan, jään hölmistyneenä pohtimaan, miten oikein saisin kohtaukset sellaiseen jamaan, että ne tuottavat halutun informaation tyylikkäällä, mielenkiintoisella tavalla. On helppoa kirjoittaa elokuvamaisia toimintakohtauksia tai tunnelmointipaloja, mutta kun kyse on arkisesta henkilöhahmojen liikuttelusta päätöksestä, paikasta tai tilanteesta toiseen, voi toisinaan mielikuvitus olla koetuksella. Tilanteen arkisuus tai vieraus saattaa supistaa mielikuvituksen voimavaroja. Niitä pitäisi avata nyt jotenkin, jottei tekstistä tule jännitteetöntä lähes listamaista selontekoa henkilön tekemisistä.

Tässä korostuu luonteeni suunnittelevana/insinöörimäisenä kirjoittajana. Haluan kuvitella kohtaukset valmiiksi ennen kirjoittamista, muuten jään helposti tuijottelemaan kursorin välkkymistä ruudulla, elleivät kirjoitettavat kohtaukset ole sisällöltään erityisen jännittäviä tai muuten vain herkullisia luoda.

Täytyy myöntää, että tämä suvantovaihe on ollut ehkä tuskallisin kirjoitustauko monen vuoden projektin aikana. Olin luvannut itselleni, että tässä kuussa - tai ainakin tämän kesän aikana - kirja tulee siihen kuntoon, että sen kehtaa lähettää ensimmäiselle kommentointikierrokselleen. Nyt turhautuminen on kasaantumassa lähes vihamielisyydeksi käsikirjoitusta kohtaan - ole sitten olematta, jos et suosiolla taivu. En tiedä, pitäisikö tässä välissä kirjoittaa jotain muuta, jotta kirjoittaminen ei itsessään ala assosioitua aina negatiivisiin tunnelmiin, tähän harmiin ja tuskastuneisuuteen.

En ole muistaakseni koskaan tuntenut tällaista kyllästymistä, tai ainakin harmistumista kirjoittamista kohtaan. Tuntuu niin turhauttavalta, että aina kun teksti kulkee, lennän päistikkaa kohti ongelmavuorta, jota joudun setvimään taas niin kauan, että väsyn koko touhuun joksikin aikaa ja tarvitsen toipumisajan. Joskus vain hetken, joskus - kuten tänään on tuntunut - ilmeisesti pidemmänkin ajan.

Nyt taitaa olla sellainen väsymyssuvantojen aallonpohja. Harmittaa jo sekin, että jos pidän taukoa - taukoa kirjoittamisen tauosta - tai jos vaihdan toiseen projektiin, kumpikin vaihtoehto viivyttää tämän valmistumista. Osa minusta haluaisi antaa piiskaa ja ruoskia itseni hommiin - kirjoita nyt edes jotain siihen lukuun! - mutta suurempi osa minusta huokaa tuskastuneena, lopenuupuneena ja väsyneenä, että antaa olla. Edellinen versio tästä luvusta - näistä luvuista - oli jo tuollainen kompromissikyhäelmä. En halua tehdä sellaista enää toiste.

Miten te olette päässeet takaisin pohjalta aallonharjalle?

Itse ajattelin keskittyä nyt hetkeksi, ehkä viikonlopun ajaksi, enemmän muihin harrasteisiin. Aloitin pari mukavaa kirjaa tällä viikolla, minkä lisäksi saan tänään kauan odottamani Tiina Lifländerin esikoisromaanin, Kolme syytä elää, kätösiini kirjastosta, josta lähden sitä tämän kirjoitettuani hakemaan. Siitä ajatuksia siis tiedossa tännekin lähiaikoina. Lisäksi olen herätellyt pitkään nukkunutta piirtämisharrastustani, olen siirtymässä jalkatutkielmiin tehtyäni eilen käsiluonnoksia. Varjostustekniikkani kaipaa hiomista.